Mihail Shishkin: Sinun kirjeesi (2010, suomeksi 2012)
Kovin usein ei kohdalle osu kirjaa, jota joutuu lukemaan yli sata sivua, ennen kuin ymmärtää, mistä siinä ylipäätään on kysymys. Nyt osui. Kirja on Mihail Shishkinin Sinun kirjeesi, jota voisi - niin halutessaan - määritellä moneksi: realistiseksi fantasiaksi, postmoderniksi historiantulkinnaksi, vahvan filosofisen kuorrutuksen alta löytyväksi kokeelliseksi romaaniksi. Melkein mikä tahansa määrittely sopii, sillä kuten toinen kirjan kahdesta päähenkilöstä sanoo: Alussa oli sana [...] Minulle aukesi sanan voima...Minussa liittyi yhteen hyvin tärkeä ketju...
Näin Shishkinin kirjasta, epäselvästä - ja ehkäpä sekavastakin - kertomuksesta, tulee kirja, jota lukija peilaa oman persoonallisuutensa kautta. Verkkaisesti aukeaa sanan voima ja kertomus sen myötä osaksi lukijaa itseään, hänen tunteidensa ja kokemustensa muodostaman ketjun yhdeksi pieneksi silmukaksi. Kokonaisuudessaan romaani on toki avoin myös lukemattomille erilaisille tulkinnoille, mutta sen viehätystä lisää se, ettei lukija voi olla täysin varma, onko hän omien kokemustensa ja tunteidensa ohjailemana tehnyt sittenkään ns. oikean tulkinnan. Loppujen lopuksi kuitenkin kaikki tulkinnat ovat "oikeita" niiden tekijän näkökulmasta, ja genre-määrittelykin vain etiketti, jonka voi liimata tuotteeseen. Sen voi myös - niin halutessaan - poistaa, jolloin, ehkä, paljastuu kirjan itsensä oma identiteetti.
Näin Shishkinin kirjasta, epäselvästä - ja ehkäpä sekavastakin - kertomuksesta, tulee kirja, jota lukija peilaa oman persoonallisuutensa kautta. Verkkaisesti aukeaa sanan voima ja kertomus sen myötä osaksi lukijaa itseään, hänen tunteidensa ja kokemustensa muodostaman ketjun yhdeksi pieneksi silmukaksi. Kokonaisuudessaan romaani on toki avoin myös lukemattomille erilaisille tulkinnoille, mutta sen viehätystä lisää se, ettei lukija voi olla täysin varma, onko hän omien kokemustensa ja tunteidensa ohjailemana tehnyt sittenkään ns. oikean tulkinnan. Loppujen lopuksi kuitenkin kaikki tulkinnat ovat "oikeita" niiden tekijän näkökulmasta, ja genre-määrittelykin vain etiketti, jonka voi liimata tuotteeseen. Sen voi myös - niin halutessaan - poistaa, jolloin, ehkä, paljastuu kirjan itsensä oma identiteetti.
Myös ne sanat, jotka olivat alussa, ovat yhä jäljellä - Ja se on ainoa todellinen kuolemattomuus. Muuta ei ole. Vaikka lukijat kuolevat ja uudet lukijasukupolvet syntyvät, alussa ollut sana jää jäljelle, se on kuolematon: Sana on vahvempi kuin kynä, toteaa Vladimir, toinen päähenkilöistä. Kynää pitelevästä sanan kirjoittajasta muodostuu näin pelkkä medium, joka teknisenä välittäjänä mahdollistaa sanan konkretisoitumisen ikuiseksi.
Mihail Shishkinin romaani ei ole helppo kirja, se ei ole lukaisuromaani. Ja hyvä niin.
Muodoltaan kirja on klassinen kirjeromaani, jossa sen keskeiset henkilöhahmot rakentuvat siitä tavasta, jolla he kirjoittavat itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Kummankin päähenkilön alati kysymä ja alati lopullista vastausta vaille jäävä kysymys on: Kuka minä olen? Miksi minä olen? Ensimmäiseen kysymykseen kirjasta löytyy eräänlainen vastaus: kirjeet ovat Aleksandra- ja Vladimir-nimisten henkilöiden kirjoittamia - Sashenka, Sasha, Sashka sekä Vova, Volodja, Volodenka. Volodenkan kanssa samalla maailmanajalla kirjoittanut runoilija Rainer Maria Rilke kertoo eräässä runossaan kahdesta rakastavaisesta, jotka "antavat toisilleen sata uutta nimeä ja ottavat ne kaikki jälleen pois, aivan hiljaa, kuin irrottaisi korvakorun."
Myös Sashenka ja Volodja ovat rakastavaisia, jotka annettuaan toisilleen "sata uutta nimeä" luopuvat lopulta niistä kaikista, aivan hiljaa, ja jäljelle jää vain kunkin kirjoittajan oma, tunnistettava ääni, jolle myös romaanin ns. juonellisuus tulee alisteiseksi. Tärkeimmäksi tulee näin kulloisenkin kirjoittajan tapahtumia vahvasti tulkitseva, luonteenomainen ääni, joka joskus myös tajunnanvirran kaltaisena vyöryy maisemien ja kohtausten halki kuin uomaansa hakeva virran vuo.
Lukiessa Mihail Shishkinin tarinaa kahdesta rakastavaisesta suomeksi käännettynä nimellä Sinun kirjeesi mieleen nousee pakostakin kysymys siitä, kuka tämä "sinä" - Shashenka/Volodenka - ihan oikeasti on. Kirjan loppusivuille tultaessa eräänlainen vastaus saattaa löytyä: Vladimiriin personoituvat kaikki maailman menneet, nykyiset ja tulevat sodassa kärsimyksiä kokevat miehet; Aleksandra kuuluu niiden tuhansien ja taas tuhansien naisten joukkoon, jotka maailman kaikkina aikoina ovat kärsineet lohduttomassa yksinäisyydessä miestensä ollessa sotimassa milloin missäkin sodassa, milloin missäkin maailman kolkassa. Samalla löytyy - ehkä - myös vastaus miksi-kysymykseen. "Sinä", Sashenka, Volodenka ja myriadit muut naiset ja miehet ovat olemassa kärsimyksen takia.
Kuitenkin vastattavaksi vaikeampi on kysymys siitä, missä maailmanajassa nämä kaksi rakastavaista lähettävät kirjeitä toisilleen. Jälleen olisi viekoittelevaa väistää kysymys vastakysymyksellä: Onko sillä mitään merkitystä? Onhan aika vain yksi ulottuvuus monien joukossa, joten sopii valita! Filosofi Aristoteleen Runousopissaan esittelemän toiminnan ykseyden myötä voi unohtaa myös myöhempinä aikoina kehitellyt ajan ja paikan ykseyden periaatteet, kun kahden rakastavaisen ajasta, paikasta ja ihmisten katoavaisista toiminnoista vähät välittävä tarina vie vastaansanomattomasti mukanaan.
Eräänlainen ratkaisu löytyy ehkä kertomuksen loppupuolelta Vladimirin määritellessä ajan käsitteeksi, joka on yhteneväinen rakkauden kanssa. Vasta sodan sekasorron ja julmuuksien keskellä hän kertoo lopulta alkavansa ymmärtää Hamletin sanat: On aika sijoiltaan. Tämä shakespeareaaninen lausahdus sisältää implisiittisen lupauksen siitä, että aika palaa raiteilleen, kun me tapaamme jälleen ja minä lasken pääni sinun polvillesi.
Mitä kauemmin sinä olet poissa minun viereltäni, sitä suurempi osa minua sinusta tulee. Välillä en itsekään ymmärrä, mihin sinä päätyt ja mistä minä alan.
Me kaksi olemme jo kauan olleet yhtä. Sinä olet minä. Minä olen sinä. Mikä meidät voisi erottaa? Ei ole mitään, mikä voisi erottaa meidät.
Kaksi katkelmaa, kaksi rakkauskirjettä, kaksi rakastavaista, kuin luodut toisilleen, ja molemmat sen tietävät. Edellinen katkelma on Sashenkan kirjoittama, jälkimmäinen Volodenkan. Näitä kahta ei voi mikään erottaa, ei edes sellainen toisarvoinen pikkuseikka kuin sijoiltaan nyrjähtänyt aika. Meidän ymmärtämällämme tavalla kirjeet eivät keskustele keskenään, ja kuitenkin niillä on aivan oma keskustelemisen tapa, tapa joka ei ole sidottu aikaan sellaisena kuin me ajan ymmärrämme.
Sashenkan elämä konkretisoituu Neuvostoliitossa, 1950-1960-lukujen aikaisessa Moskovassa, josta Sashan kirjeet maalaavat taidokkaan ja värikylläisen kuvan. Sasha epäilee, että hänet hankittiin ehkä alunperin korvaamaan kolmivuotiaana kuollutta isoveljeä: Vanhemmat päättivät hankkia uuden lapsen. Tilalle. Syntyi tyttö. Minä. Myöhemmin Sashalle kerrotaan, että äiti ei pystynyt hyväksymään lasta, ei ruvennut imettämään sitä, ei halunnut nähdä sitä. Isä hoitaa sekä lasta että äitiä. Tytöllä on tapana katsella tuntikausia itseään peilistä ja toistella kysymystä Miksi? Miksi nuo silmät? Miksi nuo kasvot? Miksi tuo ruumis? Entäs jos se en olekaan minä? Näin syntyy Sashalle kaksoissisar, niin kuin saduissa, toinen paha ja toinen hyvä.
Myöhemmin Sasha ymmärtää, että paha sisar tuli maailmaan silloin, kun hyvä sisar kipeimmin halusi itseään rakastettavan ja joutui siitä rakkaudesta taistelemaan. Toisin sanoen melkein aina, silloinkin kun olin itsekseni. Sillä hyvä sisar on rumaa lonkerojalkaisten, siipikiduksisten ja sammaleläinten heimoa, se toinen taas Saaronin lilja, silmät kuin Hesbonin lammikot, Bat-Rabbimin portin vedet. Paljon myöhemmin, aikojen kuluttua, vuosien hölkättyä tiehensä ja elämän kierryttyä päättymättömänä perunankuorena se toinen, se vahva, näkee ja tuntee kaiken toisin: kun Sasha aamulla odottaa raitiovaunua pysäkillä jäätävän tuulen nostattamat kyyneleet silmissä keskellä viluista ja synkkää joukkoa, se toinen näkee maiseman, jossa tähtöset tuikkivat lumen kuorruttamilla puiden oksilla ja jossa roskiskin on valmis morsiameksi.
Mielestänsä Volodja vertautuu Hamletiin, sillä myös Volodjalta kuoli isä; tai äiti ainakin meni naimisiin toisen kanssa. Mielenkiintoisinta Volodjasta kuitenkin on, millaista Hamletin elämä oli ennen kaikkia aaveita, myrkytyksiä, ja typeriä teatteritemppuja, kuten piiloutumista verhon taakse. Hän eleli, niin kuin minäkin elän. Ilman kaikenmaailman runomittaisia kuolinmonologeja: Volodja leikki pienenä postiljoonia, otti sylillisen vanhoja sanomalehtiä ja jakoi ne postiluukkuihin. Piiloutui koulussa välitunneilla vaatenaulakkoon häntä kiusanneilta pojilta, ja sai kuitenkin heiltä nenilleen. Sitten koittaa se hetki, jolloin ei enää tarvitse kuin valita sota, sillä siitä meidän voittamaton isänmaamme on innoissaan. Äiti-Venäjä kutsuu, kun sanomalehdet ovat täynnä pistimiin pyydystettyjä pikkulapsia ja raiskattuja vanhoja naisia. Kutsuntapaikka kutsuu - jokainen tarvitsee oman Austerlitzinsa.
Romaanissa Volodjan ajallisen olemassolon paikka määrittyy hänen sotanäyttämöltä lähettämiensä kirjeiden kautta. Tosin heti ensimmäisessä kirjeessä, sen ensimmäisillä riveillä Volodja kirjoittaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on sattumaa. Miksi me synnyimme tällä vuosisadalla emmekä vaikkapa 34:nnellä? Kun alkaa lähemmin tarkastella Volodjan käyttämää käsitettä "tämä vuosisata", kysymys käsitteestä "aika" nousee jälleen esiin. Mihail Shishkin tekee parhaansa harhauttaakseen lukijaa - taustalla ehkä ajatus ajan katoavasta, vain hetken olemassaolevasta ilmenemismuodosta - sillä vaikka tekstiin on ripoteltu selviä maamerkkejä, siellä on myös maisemaa hämärtäviä savuverhoja: tarkkaan harkittuja anakronismeja.
Mainitaan Port Arthur, mainitaan kahdeksan valtion muodostama liittokunta sotimassa Kiinan keisarillisen armeijan tukemia, länsimaille vihamielisiä boksari-kapinallisia vastaan, mainitaan Iso-Britannian Sir Edward Seymour, mainitaan japanilainen kenraali Fukushima Yasumasa, molemmat todettuja historiallisia henkilöitä, todetuissa reaalisissa paikoissa, jotka liittyvät vuosina 1899-1901 Kiinassa riehuneeseen boksari-kapinaan.
Kaiken tämän ohella Mihail Shishkin kuitenkin heittää sumua lukijan silmiin Volodjan kirjoittaessa erään boksari-kapinan aikaisen sotapäiväkirjan tapahtumista: Tänään miehistölle annettiin toukkaista lihaa - eikä mitään, pistelivät poskeen. Kapinasta ei tietoakaan. Volodja heittää lihasopan sekaan vuoden 1905 tapahtumat Venäjällä, jolloin panssarilaiva Potemkinin miehistöä muonitettiin pilaantuneella lihalla. Matoja kuhisevasta lihasta raivostuneet matruusit aloittivat kapinan, heittivät upseeriston mereen - ja 2000 merimiestä teloitettiin. Hieman aikaisemmassa kirjeessään Volodja mainitsee "syyttömänä surmatun tsarevitshin merimiespuvussaan", tsaari Nikolai II:n pojan, joka surmattiin vanhempiensa ja neljän sisarensa kanssa Jekaterinburgissa vuonna 1918.
Eräässä omassa kirjeessään Sasha puolestaan kertoo kokeellisesti todetun, että ajassa on jotakin sotkua: Tapahtumat voivat esiintyä missä järjestyksessä tahansa ja sattua kelle hyvänsä - kellotkin näyttävät mitä milloinkin, vaikka kauan on tiedetty, että kello on kymmentä vailla kaksi. Vaikka kauan on universaalisen ajan tiedetty olevan kymmentä vailla kaksi, kattaa Volodjan kirjeiden aikajana Shishkinin romaanissa pari kolme hektistä kuukautta, kun taas samassa kymmentä vailla kaksi olevassa "ajassa" Sasha kertoo omissa kirjeissään koko ihmisiän kestävän tarinan. Joskus ovat ajankin siivet kummallisessa sulkasadossa.
Kuinka pitkä aika siitä jo on? Kysymyksen tekee Sasha jälleen yhdessä Volodenkalle osoittamassaan kirjeessä saatuaan juuri tietää tämän kuolleen rintamalla. Sasha kertoo Volodenkan äidin soittaneen ja myöhemmin näyttäneen kasvot kyynelistä turvoksissa paperia, jossa on leima ja allekirjoitus. Mutta missä on minun poikani? - epätoivoisen äidin kysymykseen ei löydy vastausta. Surusta turtunut Sasha kävelee "heidän" puistonsa läpi ja näkee, kuinka patsaita peitetään talveksi laudoilla. Minua siinä pantiin lautoihin.
Eräs huikeimpia kohtia Shishkinin kirjassa on Vladimirin vanhemmille lähetetty kirje, jossa ilmoitetaan pojan kuolemasta rintamalla. Kaikessa vivahteikkaassa pisteliäisyydessään kirjailijan iva syövyttää hapon lailla kirjeessä, joka alkaa sanoin: Arvoisa etu- ja isännimi! Esikuntakirjurien kirjekaavion nuhjaantuneiden ja ylevyydessään naurettavien kliseiden seasta kuuluvat jonkun toisen -? sarkastiset kommentit, joilla Shishkin paljastaa sodan - kaikkien sotien - järjettömyyden. Riittää kun sanotaan, että Teidän poikanne ei palannut eräästä, kuten runoilija sen ilmaisisi, vähäpätöisestä sodasta. Mitä väliä sillä on, valkoisten, punaisten, helleenien vai juutalaisten puolesta? Mitä väliä sillä on, missä vähäpätöisessä sodassa kuolee? "Se joku toinen" kirjoittaa kirjeen viimeiset sanat: Poikanne sai surmansa, mutta on elossa ja terveenä - sillä ovathan sanat "ainoa todellinen kuolemattomuus".
Arvoituksellisessa kirjeessä, jonka Sasha kirjoittaa Vladimirille heti tämän kuoleman jälkeen, hän kertoo, kuinka vesipulloon pantu oksa alkaa kasvattaa juuria, jotka eivät tiedä mihin tarttua - niinpä ne takertuvat toisiinsa. Samoin myös Sasha ja Volodenka takertuvat toisiinsa, sillä kirjeet kahden rakastavaisen välillä jatkavat kulkemistaan Volodenkan elämän jatkuessa hänen Sashalle kirjoittamissaan kirjeissä. Vähän ennen kuin Volodenka saa surmansa ja on elossa, Sasha kertoo tälle ajaneensa pyörällä "heidän" metsäänsä, jossa hänen silmiinsä osuu ihmisen mittainen, kasvillisuuden peittämä piikkilankatukko. Auringon laskiessa se alkaa punertaa kuin Mooseksen palava pensas, jonka tavoin myös siinä oleva henki alkaa puhua. Ja silloin Sasha tajuaa kaiken: Me olemme jo mies ja vaimo. Olemme aina olleet. Sinä olet minun mieheni. Minä olen sinun vaimosi.
Mihael Shishkin johtaa harhaan, taas. Juuri kun lukija yksinkertaisessa mielessään on alkanut sommitella - ainakin jollakin tasolla - onnellista loppua tarinalle kahdesta rakastavaisesta, ja nyt myös tarinalle miehestä ja vaimosta, Sasha vetää maton jalkojen alta: Volodenka! En oikein tajua, miten tämän voi selittää sinulle [...] Minä menin naimisiin. Ei sitä oikein lukijallekaan voi selittää... Lääketiedettä opiskeleva ja töitä ensiavussa tekevä Sasha on poikennut maalauskurssille ystävättärensä kanssa - ja elämä saa uuden käänteen: siihen ilmestyy kurssin opettaja, professori Tshartkov; eikä siinä vielä kaikki: Sasha odottaa hänen lastaan.
Kirjeet jatkavat kulkuaan. Sashan kirjoittaman, hänen avioliitosta Tshartkovin kanssa kertovan kirjeensä jälkeen Volodenkalta tulee ekstaattinen, ylimaallinen rakkauden ylistys, jossa hän kertoo hyvästä ja lämpimästä olosta, jonka saa aikaan Sashan nimen mainitseminen kirjeen alussa: Oma Sashenkani! Volodenkasta on riemullista tietää, että Sasha ajattelee häntä ja on hänestä huolissaan - mutta ei hätää: Kirjoitan - olen siis vielä elossa.
Vladimirin kuvaukset boksari-kapinan rintamaoloista nousevat hirveydessään minkä tahansa nykykirjallisuudesta löytyvän sotakuvauksen tasolle. Ns. sota-diskurssi Shishkinin romaanissa on kaukana kuvatun aikakauden konservatiivisesta sota-diskurssista, niistä latteahkoista fraaseista, joilla sodasta oli ollut tapana puhua 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kirjoitetuissa romaaneissa. Sinun kirjeesi siirtää Vladimirin suulla esitetyn kuvauksen boksareiden raa'asta kapinasta yhteneväiseksi meidän aikamme rintamakuvausten kanssa, joissa "ruma/raaka sana sanotaan niin kuin se on". Tämä tyylilaji on varmasti Shishkinin tietoisesti valitsema, korostaahan se rajulla tavalla sotanäyttämön kauhujen ja kahden rakastavaisen euforisen rakkauden muodostamaa julmaa kontrastia.
Sodan maisema on pelkkää autiomaata, asukkaat ovat menneet piiloon, talot hajotettu, pellot poltettu ja tallottu. Yltympäriinsä lojuu kuolleita hevosia, rikkinäisiä kiväärejä, verisiä alusvaatteita. Palaneiden seinien lomassa harhailee villiintyneitä koiria, jotka hyökkäävät raivoissaan kaikkien kimppuun. Kuumuus kärventää aivot. Sinistyneiden ruumiiden lautat lipuvat lotjien välissä. Taivaasta valuu vettä lakkaamatta. Keltainen lieju mönkii pitkin polkuja, lammikoissa kuplii. Sietämätön jano pakottaa juomaan vettä lätäköistä. Kaikki, kansallisuudesta riippumatta, kärsivät punataudista. Kaikki, kansallisuudesta riippumatta, ovat kiukkuisia; raakuuksia kaikkialla.
Täydellinen hullunmylly: Joukko-osastot jäävät jälkeen, vaihtavat paikkaa. Peloissaan ne alkavat tulittaa toisiaan [ ...]; venäläiset tarkka-ampujat ovat vallanneet kylässä tien, ja englantilaiset tykkimiehet luulevat heitä kiinalaisiksi ja alkavat tulittaa srapnelleilla. Lisää haavoittuneita ja kuolleita. Lisää kuolemaa. Lisää tuskaa.
Volodenkan kirjeet jatkavat kulkemistaan vielä senkin jälkeen, kun Sasha on ilmoittanut avioliitostaan Tshartkovin kanssa, mutta Sashan kirjeissä tapahtuu muutos: niissä ei ole entisen kaltaista otsikkoa, vaan Volodenkan sijaan Sasha tuntuu kirjoittavan itselleen. Nämä kirjeet kertovat Sashan elämästä, hänen saamastaan keskenmenosta, välirikosta Tshartkovin kanssa, työstään sairaalalääkärinä elämän valtiattaren roolissa, paluusta työpäivän jälkeen kotiin, mutta se on ei-koti. Peiliin katsoessaan hän ei tunne itseään: harmaat kasvot, mustat silmänaluset.
Sasha palaa romaanin lopussa kuitenkin jatkamaan kirjeenvaihtoa entiseen tapaansa, mainiten Volodenkan nimeltä kirjeidensä alussa. Sasha tuntuu nyt aavistavan heidän kahden pian kohtaavan, jollakin tasolla, ehkä jossakin toisessa ulottuvuudessa, sillä sinä olet päivä päivältä lähempänä minua.
Mihael Shishkin on kuvannut hienosti kahden rakastavaisen koskaan-katkeamatonta yhteyttä antaessaan ensin Vladimirin kertoa rintamalta lähettämässään kirjeessä lapsuudenaikaisesta naapuristaan, jolla oli tapana näyttää valokuvia albumistaan: Hän kertoi, kuinka gondolieeri ohjasi gondoliaan kapeassa kanavassa ja potkaisi sen jalallaan talojen seinästä ulommas. Vuosikymmeniä myöhemmin, Sashan aikaulottuvuudessa, ja tuhansien virstojen päässä Volodenkasta, Sasha kertoo, kuinka hän lukee ikuisesti samoja uutisia sanomalehdestä. Ja silloin, juuri nyt, tällä samalla hetkellä gondolieeri potkaisee jalallaan gondolia kauemmas liukkaasta, hometta ja leviä kasvavasta seinästä.
Viimeisessä kirjeessään Volodenkalle Sasha kertoo istuvansa raitiovaunussa mielikuvitustyttärensä kanssa, joka kyselee äidiltään, onko matkaa vielä pitkälti. Sasha painaa hänet rintaansa vasten ja kuiskaa: Kuule, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu. Siellä on yksi ihminen, älä ihmettele, hän painaa päänsä minun polvilleni.
Volodenkalta tulee kirje, kuin vastaus häneltä kysyttyyn kysymykseen:
Sashenka! Rakkaani omani!
Minä tulen sinun luoksesi. Ihan vähän matkaa enää.
Sie werden sich hundert neue Namen geben und ein-
ander alle wieder abnehmen, leise, wie man einen
Ohrring abnimmt.
Rainer Maria Rilke: Die Weise von Liebe und Tod des
Cornets Christoph Rilke (1899)
Lukiessa Mihail Shishkinin tarinaa kahdesta rakastavaisesta suomeksi käännettynä nimellä Sinun kirjeesi mieleen nousee pakostakin kysymys siitä, kuka tämä "sinä" - Shashenka/Volodenka - ihan oikeasti on. Kirjan loppusivuille tultaessa eräänlainen vastaus saattaa löytyä: Vladimiriin personoituvat kaikki maailman menneet, nykyiset ja tulevat sodassa kärsimyksiä kokevat miehet; Aleksandra kuuluu niiden tuhansien ja taas tuhansien naisten joukkoon, jotka maailman kaikkina aikoina ovat kärsineet lohduttomassa yksinäisyydessä miestensä ollessa sotimassa milloin missäkin sodassa, milloin missäkin maailman kolkassa. Samalla löytyy - ehkä - myös vastaus miksi-kysymykseen. "Sinä", Sashenka, Volodenka ja myriadit muut naiset ja miehet ovat olemassa kärsimyksen takia.
Kuitenkin vastattavaksi vaikeampi on kysymys siitä, missä maailmanajassa nämä kaksi rakastavaista lähettävät kirjeitä toisilleen. Jälleen olisi viekoittelevaa väistää kysymys vastakysymyksellä: Onko sillä mitään merkitystä? Onhan aika vain yksi ulottuvuus monien joukossa, joten sopii valita! Filosofi Aristoteleen Runousopissaan esittelemän toiminnan ykseyden myötä voi unohtaa myös myöhempinä aikoina kehitellyt ajan ja paikan ykseyden periaatteet, kun kahden rakastavaisen ajasta, paikasta ja ihmisten katoavaisista toiminnoista vähät välittävä tarina vie vastaansanomattomasti mukanaan.
Eräänlainen ratkaisu löytyy ehkä kertomuksen loppupuolelta Vladimirin määritellessä ajan käsitteeksi, joka on yhteneväinen rakkauden kanssa. Vasta sodan sekasorron ja julmuuksien keskellä hän kertoo lopulta alkavansa ymmärtää Hamletin sanat: On aika sijoiltaan. Tämä shakespeareaaninen lausahdus sisältää implisiittisen lupauksen siitä, että aika palaa raiteilleen, kun me tapaamme jälleen ja minä lasken pääni sinun polvillesi.
Mitä kauemmin sinä olet poissa minun viereltäni, sitä suurempi osa minua sinusta tulee. Välillä en itsekään ymmärrä, mihin sinä päätyt ja mistä minä alan.
Me kaksi olemme jo kauan olleet yhtä. Sinä olet minä. Minä olen sinä. Mikä meidät voisi erottaa? Ei ole mitään, mikä voisi erottaa meidät.
Kaksi katkelmaa, kaksi rakkauskirjettä, kaksi rakastavaista, kuin luodut toisilleen, ja molemmat sen tietävät. Edellinen katkelma on Sashenkan kirjoittama, jälkimmäinen Volodenkan. Näitä kahta ei voi mikään erottaa, ei edes sellainen toisarvoinen pikkuseikka kuin sijoiltaan nyrjähtänyt aika. Meidän ymmärtämällämme tavalla kirjeet eivät keskustele keskenään, ja kuitenkin niillä on aivan oma keskustelemisen tapa, tapa joka ei ole sidottu aikaan sellaisena kuin me ajan ymmärrämme.
Sashenkan elämä konkretisoituu Neuvostoliitossa, 1950-1960-lukujen aikaisessa Moskovassa, josta Sashan kirjeet maalaavat taidokkaan ja värikylläisen kuvan. Sasha epäilee, että hänet hankittiin ehkä alunperin korvaamaan kolmivuotiaana kuollutta isoveljeä: Vanhemmat päättivät hankkia uuden lapsen. Tilalle. Syntyi tyttö. Minä. Myöhemmin Sashalle kerrotaan, että äiti ei pystynyt hyväksymään lasta, ei ruvennut imettämään sitä, ei halunnut nähdä sitä. Isä hoitaa sekä lasta että äitiä. Tytöllä on tapana katsella tuntikausia itseään peilistä ja toistella kysymystä Miksi? Miksi nuo silmät? Miksi nuo kasvot? Miksi tuo ruumis? Entäs jos se en olekaan minä? Näin syntyy Sashalle kaksoissisar, niin kuin saduissa, toinen paha ja toinen hyvä.
Myöhemmin Sasha ymmärtää, että paha sisar tuli maailmaan silloin, kun hyvä sisar kipeimmin halusi itseään rakastettavan ja joutui siitä rakkaudesta taistelemaan. Toisin sanoen melkein aina, silloinkin kun olin itsekseni. Sillä hyvä sisar on rumaa lonkerojalkaisten, siipikiduksisten ja sammaleläinten heimoa, se toinen taas Saaronin lilja, silmät kuin Hesbonin lammikot, Bat-Rabbimin portin vedet. Paljon myöhemmin, aikojen kuluttua, vuosien hölkättyä tiehensä ja elämän kierryttyä päättymättömänä perunankuorena se toinen, se vahva, näkee ja tuntee kaiken toisin: kun Sasha aamulla odottaa raitiovaunua pysäkillä jäätävän tuulen nostattamat kyyneleet silmissä keskellä viluista ja synkkää joukkoa, se toinen näkee maiseman, jossa tähtöset tuikkivat lumen kuorruttamilla puiden oksilla ja jossa roskiskin on valmis morsiameksi.
Mielestänsä Volodja vertautuu Hamletiin, sillä myös Volodjalta kuoli isä; tai äiti ainakin meni naimisiin toisen kanssa. Mielenkiintoisinta Volodjasta kuitenkin on, millaista Hamletin elämä oli ennen kaikkia aaveita, myrkytyksiä, ja typeriä teatteritemppuja, kuten piiloutumista verhon taakse. Hän eleli, niin kuin minäkin elän. Ilman kaikenmaailman runomittaisia kuolinmonologeja: Volodja leikki pienenä postiljoonia, otti sylillisen vanhoja sanomalehtiä ja jakoi ne postiluukkuihin. Piiloutui koulussa välitunneilla vaatenaulakkoon häntä kiusanneilta pojilta, ja sai kuitenkin heiltä nenilleen. Sitten koittaa se hetki, jolloin ei enää tarvitse kuin valita sota, sillä siitä meidän voittamaton isänmaamme on innoissaan. Äiti-Venäjä kutsuu, kun sanomalehdet ovat täynnä pistimiin pyydystettyjä pikkulapsia ja raiskattuja vanhoja naisia. Kutsuntapaikka kutsuu - jokainen tarvitsee oman Austerlitzinsa.
Romaanissa Volodjan ajallisen olemassolon paikka määrittyy hänen sotanäyttämöltä lähettämiensä kirjeiden kautta. Tosin heti ensimmäisessä kirjeessä, sen ensimmäisillä riveillä Volodja kirjoittaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on sattumaa. Miksi me synnyimme tällä vuosisadalla emmekä vaikkapa 34:nnellä? Kun alkaa lähemmin tarkastella Volodjan käyttämää käsitettä "tämä vuosisata", kysymys käsitteestä "aika" nousee jälleen esiin. Mihail Shishkin tekee parhaansa harhauttaakseen lukijaa - taustalla ehkä ajatus ajan katoavasta, vain hetken olemassaolevasta ilmenemismuodosta - sillä vaikka tekstiin on ripoteltu selviä maamerkkejä, siellä on myös maisemaa hämärtäviä savuverhoja: tarkkaan harkittuja anakronismeja.
Mainitaan Port Arthur, mainitaan kahdeksan valtion muodostama liittokunta sotimassa Kiinan keisarillisen armeijan tukemia, länsimaille vihamielisiä boksari-kapinallisia vastaan, mainitaan Iso-Britannian Sir Edward Seymour, mainitaan japanilainen kenraali Fukushima Yasumasa, molemmat todettuja historiallisia henkilöitä, todetuissa reaalisissa paikoissa, jotka liittyvät vuosina 1899-1901 Kiinassa riehuneeseen boksari-kapinaan.
Kaiken tämän ohella Mihail Shishkin kuitenkin heittää sumua lukijan silmiin Volodjan kirjoittaessa erään boksari-kapinan aikaisen sotapäiväkirjan tapahtumista: Tänään miehistölle annettiin toukkaista lihaa - eikä mitään, pistelivät poskeen. Kapinasta ei tietoakaan. Volodja heittää lihasopan sekaan vuoden 1905 tapahtumat Venäjällä, jolloin panssarilaiva Potemkinin miehistöä muonitettiin pilaantuneella lihalla. Matoja kuhisevasta lihasta raivostuneet matruusit aloittivat kapinan, heittivät upseeriston mereen - ja 2000 merimiestä teloitettiin. Hieman aikaisemmassa kirjeessään Volodja mainitsee "syyttömänä surmatun tsarevitshin merimiespuvussaan", tsaari Nikolai II:n pojan, joka surmattiin vanhempiensa ja neljän sisarensa kanssa Jekaterinburgissa vuonna 1918.
Eräässä omassa kirjeessään Sasha puolestaan kertoo kokeellisesti todetun, että ajassa on jotakin sotkua: Tapahtumat voivat esiintyä missä järjestyksessä tahansa ja sattua kelle hyvänsä - kellotkin näyttävät mitä milloinkin, vaikka kauan on tiedetty, että kello on kymmentä vailla kaksi. Vaikka kauan on universaalisen ajan tiedetty olevan kymmentä vailla kaksi, kattaa Volodjan kirjeiden aikajana Shishkinin romaanissa pari kolme hektistä kuukautta, kun taas samassa kymmentä vailla kaksi olevassa "ajassa" Sasha kertoo omissa kirjeissään koko ihmisiän kestävän tarinan. Joskus ovat ajankin siivet kummallisessa sulkasadossa.
Kuinka pitkä aika siitä jo on? Kysymyksen tekee Sasha jälleen yhdessä Volodenkalle osoittamassaan kirjeessä saatuaan juuri tietää tämän kuolleen rintamalla. Sasha kertoo Volodenkan äidin soittaneen ja myöhemmin näyttäneen kasvot kyynelistä turvoksissa paperia, jossa on leima ja allekirjoitus. Mutta missä on minun poikani? - epätoivoisen äidin kysymykseen ei löydy vastausta. Surusta turtunut Sasha kävelee "heidän" puistonsa läpi ja näkee, kuinka patsaita peitetään talveksi laudoilla. Minua siinä pantiin lautoihin.
Eräs huikeimpia kohtia Shishkinin kirjassa on Vladimirin vanhemmille lähetetty kirje, jossa ilmoitetaan pojan kuolemasta rintamalla. Kaikessa vivahteikkaassa pisteliäisyydessään kirjailijan iva syövyttää hapon lailla kirjeessä, joka alkaa sanoin: Arvoisa etu- ja isännimi! Esikuntakirjurien kirjekaavion nuhjaantuneiden ja ylevyydessään naurettavien kliseiden seasta kuuluvat jonkun toisen -? sarkastiset kommentit, joilla Shishkin paljastaa sodan - kaikkien sotien - järjettömyyden. Riittää kun sanotaan, että Teidän poikanne ei palannut eräästä, kuten runoilija sen ilmaisisi, vähäpätöisestä sodasta. Mitä väliä sillä on, valkoisten, punaisten, helleenien vai juutalaisten puolesta? Mitä väliä sillä on, missä vähäpätöisessä sodassa kuolee? "Se joku toinen" kirjoittaa kirjeen viimeiset sanat: Poikanne sai surmansa, mutta on elossa ja terveenä - sillä ovathan sanat "ainoa todellinen kuolemattomuus".
Arvoituksellisessa kirjeessä, jonka Sasha kirjoittaa Vladimirille heti tämän kuoleman jälkeen, hän kertoo, kuinka vesipulloon pantu oksa alkaa kasvattaa juuria, jotka eivät tiedä mihin tarttua - niinpä ne takertuvat toisiinsa. Samoin myös Sasha ja Volodenka takertuvat toisiinsa, sillä kirjeet kahden rakastavaisen välillä jatkavat kulkemistaan Volodenkan elämän jatkuessa hänen Sashalle kirjoittamissaan kirjeissä. Vähän ennen kuin Volodenka saa surmansa ja on elossa, Sasha kertoo tälle ajaneensa pyörällä "heidän" metsäänsä, jossa hänen silmiinsä osuu ihmisen mittainen, kasvillisuuden peittämä piikkilankatukko. Auringon laskiessa se alkaa punertaa kuin Mooseksen palava pensas, jonka tavoin myös siinä oleva henki alkaa puhua. Ja silloin Sasha tajuaa kaiken: Me olemme jo mies ja vaimo. Olemme aina olleet. Sinä olet minun mieheni. Minä olen sinun vaimosi.
Mihael Shishkin johtaa harhaan, taas. Juuri kun lukija yksinkertaisessa mielessään on alkanut sommitella - ainakin jollakin tasolla - onnellista loppua tarinalle kahdesta rakastavaisesta, ja nyt myös tarinalle miehestä ja vaimosta, Sasha vetää maton jalkojen alta: Volodenka! En oikein tajua, miten tämän voi selittää sinulle [...] Minä menin naimisiin. Ei sitä oikein lukijallekaan voi selittää... Lääketiedettä opiskeleva ja töitä ensiavussa tekevä Sasha on poikennut maalauskurssille ystävättärensä kanssa - ja elämä saa uuden käänteen: siihen ilmestyy kurssin opettaja, professori Tshartkov; eikä siinä vielä kaikki: Sasha odottaa hänen lastaan.
Kirjeet jatkavat kulkuaan. Sashan kirjoittaman, hänen avioliitosta Tshartkovin kanssa kertovan kirjeensä jälkeen Volodenkalta tulee ekstaattinen, ylimaallinen rakkauden ylistys, jossa hän kertoo hyvästä ja lämpimästä olosta, jonka saa aikaan Sashan nimen mainitseminen kirjeen alussa: Oma Sashenkani! Volodenkasta on riemullista tietää, että Sasha ajattelee häntä ja on hänestä huolissaan - mutta ei hätää: Kirjoitan - olen siis vielä elossa.
Vladimirin kuvaukset boksari-kapinan rintamaoloista nousevat hirveydessään minkä tahansa nykykirjallisuudesta löytyvän sotakuvauksen tasolle. Ns. sota-diskurssi Shishkinin romaanissa on kaukana kuvatun aikakauden konservatiivisesta sota-diskurssista, niistä latteahkoista fraaseista, joilla sodasta oli ollut tapana puhua 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kirjoitetuissa romaaneissa. Sinun kirjeesi siirtää Vladimirin suulla esitetyn kuvauksen boksareiden raa'asta kapinasta yhteneväiseksi meidän aikamme rintamakuvausten kanssa, joissa "ruma/raaka sana sanotaan niin kuin se on". Tämä tyylilaji on varmasti Shishkinin tietoisesti valitsema, korostaahan se rajulla tavalla sotanäyttämön kauhujen ja kahden rakastavaisen euforisen rakkauden muodostamaa julmaa kontrastia.
Sodan maisema on pelkkää autiomaata, asukkaat ovat menneet piiloon, talot hajotettu, pellot poltettu ja tallottu. Yltympäriinsä lojuu kuolleita hevosia, rikkinäisiä kiväärejä, verisiä alusvaatteita. Palaneiden seinien lomassa harhailee villiintyneitä koiria, jotka hyökkäävät raivoissaan kaikkien kimppuun. Kuumuus kärventää aivot. Sinistyneiden ruumiiden lautat lipuvat lotjien välissä. Taivaasta valuu vettä lakkaamatta. Keltainen lieju mönkii pitkin polkuja, lammikoissa kuplii. Sietämätön jano pakottaa juomaan vettä lätäköistä. Kaikki, kansallisuudesta riippumatta, kärsivät punataudista. Kaikki, kansallisuudesta riippumatta, ovat kiukkuisia; raakuuksia kaikkialla.
Täydellinen hullunmylly: Joukko-osastot jäävät jälkeen, vaihtavat paikkaa. Peloissaan ne alkavat tulittaa toisiaan [ ...]; venäläiset tarkka-ampujat ovat vallanneet kylässä tien, ja englantilaiset tykkimiehet luulevat heitä kiinalaisiksi ja alkavat tulittaa srapnelleilla. Lisää haavoittuneita ja kuolleita. Lisää kuolemaa. Lisää tuskaa.
Volodenkan kirjeet jatkavat kulkemistaan vielä senkin jälkeen, kun Sasha on ilmoittanut avioliitostaan Tshartkovin kanssa, mutta Sashan kirjeissä tapahtuu muutos: niissä ei ole entisen kaltaista otsikkoa, vaan Volodenkan sijaan Sasha tuntuu kirjoittavan itselleen. Nämä kirjeet kertovat Sashan elämästä, hänen saamastaan keskenmenosta, välirikosta Tshartkovin kanssa, työstään sairaalalääkärinä elämän valtiattaren roolissa, paluusta työpäivän jälkeen kotiin, mutta se on ei-koti. Peiliin katsoessaan hän ei tunne itseään: harmaat kasvot, mustat silmänaluset.
Sasha palaa romaanin lopussa kuitenkin jatkamaan kirjeenvaihtoa entiseen tapaansa, mainiten Volodenkan nimeltä kirjeidensä alussa. Sasha tuntuu nyt aavistavan heidän kahden pian kohtaavan, jollakin tasolla, ehkä jossakin toisessa ulottuvuudessa, sillä sinä olet päivä päivältä lähempänä minua.
Mihael Shishkin on kuvannut hienosti kahden rakastavaisen koskaan-katkeamatonta yhteyttä antaessaan ensin Vladimirin kertoa rintamalta lähettämässään kirjeessä lapsuudenaikaisesta naapuristaan, jolla oli tapana näyttää valokuvia albumistaan: Hän kertoi, kuinka gondolieeri ohjasi gondoliaan kapeassa kanavassa ja potkaisi sen jalallaan talojen seinästä ulommas. Vuosikymmeniä myöhemmin, Sashan aikaulottuvuudessa, ja tuhansien virstojen päässä Volodenkasta, Sasha kertoo, kuinka hän lukee ikuisesti samoja uutisia sanomalehdestä. Ja silloin, juuri nyt, tällä samalla hetkellä gondolieeri potkaisee jalallaan gondolia kauemmas liukkaasta, hometta ja leviä kasvavasta seinästä.
Viimeisessä kirjeessään Volodenkalle Sasha kertoo istuvansa raitiovaunussa mielikuvitustyttärensä kanssa, joka kyselee äidiltään, onko matkaa vielä pitkälti. Sasha painaa hänet rintaansa vasten ja kuiskaa: Kuule, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu. Siellä on yksi ihminen, älä ihmettele, hän painaa päänsä minun polvilleni.
Volodenkalta tulee kirje, kuin vastaus häneltä kysyttyyn kysymykseen:
Sashenka! Rakkaani omani!
Minä tulen sinun luoksesi. Ihan vähän matkaa enää.
Sie werden sich hundert neue Namen geben und ein-
ander alle wieder abnehmen, leise, wie man einen
Ohrring abnimmt.
Rainer Maria Rilke: Die Weise von Liebe und Tod des
Cornets Christoph Rilke (1899)
