Nick Hornby: Hyvät ihmiset (2001; suomeksi 2002)
Nick Hornbyn romaani Hyvät ihmiset on hupaisa tuttavuus, kirja, joka alkaa naisille kirjoitetun viihdekirjallisuuden tapaan, mutta kasvaa vähin erin kiehtovaksi tutkielmaksi erään avioliiton anatomiasta. Tarinassa on selkeä naisnäkökulma - tosin kansilehdellä mainitaan kirjoittajana mies, Nick Hornby. Päästyään kirjan parissa hyvään alkuun lukija alkaa olla vakuuttunut siitä, että Nick Hornby on nom de plume, salanimi. Ei kukaan mies voi näin täydellisesti ryömiä naisen nahkoihin, ajatella kuin nainen, toimia kuin nainen, sanalla sanoen muuttua naiseksi.
On siis tarkistettava Nick Hornbyn identiteetti: totta on, hän on paitsi mies myös englantilainen kirjailija, joka syntyi vuonna 1957 Surreyssa ja joka on saanut koko joukon kirjallisuuspalkintoja. Hornbyn henkilöhistoriaan liittyvä muutama yksityiskohta kannattaa ehkä myös mainita Hyvät ihmiset -romaanin yhteydessä. Kun Nick oli 11-vuotias, hänen vanhempansa erosivat; myös Nick Hornby itse koki avioeroon päättyneen liiton, josta oli vuonna 1993 syntynyt autistinen lapsi. Hornby on toiminut aktiivisesti autististen lasten auttamiseksi ja johtaa varapuheenjohtajana perustamaansa hyväntekeväisyysjärjestöä.
Romaani alkaa banaalisti kuin viikonloppulukemiston kertomus ns. tosielämästä. Kirjan minä-kertojana toimiva Kate Carr, joka oman todistuksensa mukaan ei ole huono ihminen, on 37-vuotias yleislääkäri pienessä pohjoislontoolaisessa terveyskeskuksessa. Sen lisäksi hän on erittäin kovasti nainen, joka on kyllästynyt itseensä, aviomieheensä Davidiin ja kummankin kaksikymmentä vuotta jatkuneeseen riitelemiseen. Jossakin yhdentekevässä alueterveydenhoidon keskustelutilaisuudessa Kate on tavannut Stephen-nimisen miehen, jonka kanssa hän on käväissyt drinkillä, pistäytynyt syömässä, jälleen drinkillä ja viimein järjestänyt itsensä tämän kanssa sänkyyn konferenssin jälkeen Leedsissä. Leedsiläiseltä parkkipaikalta Kate soittaa miehelleen pohjois-Lontooseen ja pyytää tältä avioeroa.
Mies, josta Kate haluaa erota, on "Hollowayn vihaisin mies" - nimi, jota David käyttää kirjoittaessaan kolumnia paikallislehteen, mutta joka toimii myös luonnehdintana hänestä itsestään. David riehuu pakinapalstallaan kiukkupussina, joka pää punaisena hyökkää milloin mitäkin ärsyttävää ihmisryhmää vastaan: Miksei vanhuksilla ole koskaan bussiraha valmiina? Miksi he eivät käytä paikkoja jotka on varattu heille bussin etuosasta? Miksi he väen vängällä haluavat nousta seisomaan kymmenen minuuttia ennen määräpysäkkiä, kaatuilevat sitten epäarvokkaasti ja pelästyttävät muut matkustajat?
Katen kuvailemana Davidista muodostuu kuva syntymästään saakka kyynisestä, sarkastisesta, kaikkea ja kaikkia halveksivasta miehestä, joka on tehnyt avioparin yhteiselämästä harmaata ja ilotonta: avioliiton vinoutuneen anatomian vuoksi Katelta kaiken muun lisäksi puuttuu myös tilaisuus katsella kaukaisuuteen ja äityä runolliseksi Cornwallin vuorovesilammikoista.
Vuorovesilammikoiden ohella avioliiton ydinkysymykseksi tuntuu lopulta kuitenkin muodostuvan Davidin mielestä Katen puheet - vaikkapa avioerosta - jotka ovat haihattelua, roskapuhetta eivätkä ansaitse edes vastausta, korkeintaan vain jonkin lievän sarkastisen herjan. Davidin tarvitsee vain murjaista pilkallinen huuli, joka siinä samassa saa Katen sanat muuttumaan pelkiksi hauraiksi kupliksi. Kun nekin saman tien lätsähtävät puhki, missään ei enää näy todisteita siitä, että niitä on koskaan edes ollutkaan. Ja kuitenkin - Katen näkemyksen mukaan - luja usko sanojen voimaan vallitsee niiden kesken, jotka kuuluvat samaan tuloluokkaan ja asuvat samalla postinumeroalueella: me luemme, keskustelemme ja kirjoitamme, meillä on terapeutteja ja ohjaajia ja jopa pappeja. Poikkeuksena tietenkin David, Hollowayn vihaisin ja törkein mies.
Leedsiläiseltä parkkipaikalta soitettu puhelu on signaalitorven törähdys siitä, että Katen ja Davidin päähenkilökaksikkoon on pyrkimässä kolmas pyörä, Stephen, jonka postinumeroalue ei Katen kertomuksesta käy selville; selville käy vain, että Stephen on Camdenissa toimivan painostusryhmän työntekijä. Suhteen alussa Kate kuvailee, kuinka seksi Davidin kanssa eroaa seksistä Stephenin kanssa samalla tavoin kuin tiede taiteesta: toinen on silkkaa eläytymistä, mielikuvitusta, tutkimusmatkailua, uutuuden tuottamia sävähdyksiä. Toinen sen sijaan kuin hissin nappuloita painaisi.
Tuotevertailunsa sivussa Kate tulee myös luonnostelleeksi psykologisen analyysin siitä, mitä nainen suhteelta tahtoo - hän haluaa rakentaa itsensä uudestaan alusta asti. Avainasemassa ei näin ollen ole se, pitääkö nainen miehestä, siis Kate Stephenistä, tai tietääkö mies, siis Stephen, mitä naisen, siis Katen, kanssa pitää sängyssä tehdä. Haluan vain että hän on pelkkänä korvana, kun kerron että lempikirjani on Middlemarch, haluan vain tunteen jonka saan hänen kanssaan [...] Se mitä Kate haluaa, on olla rakastunut rakkauteen, ja kuten Kate Carr-Nick Hornby todistavat, mies on näissä karkeloissa vain pelkästään pienessä sivuosassa.
Jos ikikiukkuinen David toteuttaakin itseään jossakin muualla kuin taistelupari Kate-Davidin yhteisessä kodissa, on hänen selkänsä sen sijaan alati läsnä, enemmän tai vähemmän. Katen tullessa eräänä iltana terveyskeskuksesta kotiin David makaa lattialla vihaisempana kuin koskaan. Mikä siinä on että vaikka sinä olet lääkäri, et perkele ikinä pysty tekemään tälle selälle mitään?
Jonkin ajan kuluttua, eräänä toisena iltana, terveyskeskuslääkärin jälleen kotiuduttua vastaanotoltaan, aviopuoliskon sietämätön selkäkipu on kuin pois pyyhitty. David on käynyt "eräällä kaverilla" Finsbury Parkissa - ei samaa postinumeroaluetta kuin Katella ja Davidilla: osoite on löytynyt lehtipuodin ikkunasta. Kyseinen kaveri on käsien-päälle-panija ja uskolla-parantaja, nimeltään DJGoodNews. Kun entinen tiskijukka, nykyinen ihmeparantaja on vielä tohtoroinut Katen ja Davidin tyttären, Mollyn, ekseeman, ainoa mikä puuttuu on enää loppuhuipennus.
David alkaa rampata pienessä läävässä Finsbury Parkin minitaksikonttorin yläkerrassa keskustelemassa nykyajan ihmeidentekijän kanssa, jolla on suorastaan tyrmäävä aura ja joka energiaterapiallaan imee Davidista kaiken pahan: hän kosketti ohimoitani, ja silloin tuntui kuin minun lävitseni olisi virrannut uskomaton lämpö, ja hän sanoi että se on puhdasta rakkautta. Siitä tulee entisen kyynikon ja räyhääjän hyppy autenttiseen olemassaoloon, siitä tulee lopullisen valinnan hetki. Valinnan hetkiä tulee vielä lisääkin, lähinnä Katelle, ja ensimmäinen niistä on suostua päästämään GoodNews "pariksi yöksi" asumaan Davidin ja Katen postinumero-osoitteeseen.
Entinen tiskijukka ja huumeiden käyttäjä, nykyinen mahtavalla auralla varustettu guru on kolmekymppinen, lyhyt ja laiha pikkumies. Hänellä on julkisivussaan valtavat, kirkkaansiniset, pelästyneen näköiset silmät, joiden kummankin yläpuolelle on lävistetty killumaan kaksi vesikilpikonnaa esittävää korua. Sekä David että Molly tuntevat voimallisesti pikkumiehestä emanoituvat jämerät vibat.
Pian käy myös ilmi, että on koko joukko asioita, joiden kanssa guru "ei ole sinut". Koska hän ei nuku sängyssä, se on vietävä pois vierashuoneesta, jonne uskomushoitaja tulee perustamaan vastaanoton. GoodNews on myös tiukka vegaani, ja sänkyjen lisäksi hän ei myöskään usko astianpesukoneisiin. Minä en lähde siihen touhuun ennen kuin kaikilla on kaikkea. Sitten kun kaikilla Brasilian sademetsien asukkailla on tiskikone tai cappuccinokeitin tai sellainen talonkokoinen televisio, minut saa lukea mukaan porukkaan.
Davidin muuttuminen gurun käsittelyssä on yhtä uskomaton kuin äkkinäinenkin. Aviomiehen autenttisen olemassaolonsa alkajaisiksi rouvalleen lausuma Minä en ole rakastanut sinua tarpeeksi saa kunnon jatkokertomuksen tavoin seurakseen Davidin toiveen siitä, että yritämme aloittaa alusta, rakentaa elämämme uudestaan. Pöllämystynyt Kate ei enää tiedä kenen seurassa on - aviomiehen ja rakastaja-Stephenin välinen ero alkaa hämärtyä. Eikä siinä kaikki, koti-isä-David hyräilee aamiaista tehdessään, hymyilee ja rakentaa kontaktia lapsiinsa Mollyyn ja tämän vanhempaan veljeen Tomiin; Katen sanoin hänen luonteensa on muuttunut täydellisesti.
Katen mielipide koti-isän luonteen täydellisestä muutoksesta suhteessa lapsiinsa alkaa kuitenkin pian kuulostaa kaikkien aikojen understatementilta, vähättelyltä. Eräänä iltana Kate saapuu kotiin keskelle ikävyyksien ääntä: Tom huutaa ja Molly itkee. Isä on antanut pois minun tietokoneeni, Tom huutaa raivon kyyneleet silmissä kiiltäen ja Mollyn ulvoessa, että hänen on nyt annettava veljensä käyttää konettaan. David on heränneen sosiaalisen omatuntonsa vaatimana vienyt Tomin koneen Kentish Towniin naisten turvakotiin, jossa paikallislehden mukaan lapsille ei ole mitään. Kun Tom pian tämän jälkeen alkaa oireilla ja varastella kavereidensa tavaroita, käy ilmi, että David on käskenyt lastensa lajitella lelunsa ja antaa niistä puolet samaiselle naisten turvakodille.
Tomin suorittama ongelmanratkaisu on pragmaattinen: hän antaa tavaroita pois ja haluaa muita tilalle. Kentish Townin turvakoti on kuitenkin vasta alkua, sillä kierrokset sen kun kovenevat. Seuraavaksi parivaljakko David&GoodNews äkkää, että Katen ja Davidin kotikadulla on ainakin neljäkymmentä käyttämätöntä vierashuonetta, ja samanaikaisesti tuhannet ilman sänkyä olevat ihmiset nukkuvat kadulla. Jos postinumeroalueen jokaisen kadun asukas ottaisi vuodeksi kotiinsa kodittoman nuoren, melkein kaikille sängyttömille nuorille pystyttäisiin järjestämään kelpo huolenpito ainakin vuodeksi.
Miehet alkavat toteuttaa seinähullua suunnitelmaansa, ja eräänä aurinkoisena kesäkuun lauantaina kodittomat nuoret saapuvat yhteisellä pikkubussilla, jonka heidän isäntäväkensä ovat vuokranneet. Myös Davidin, Katen, Tomin, Mollyn ja GoodNewsin pienyhteisö kasvaa uudella jäsenellä, 18-vuotiaalla Monkeylla, pitkällä ja laihalla, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin verhoutuneella näppyläisellä nuorukaisella.
Vastoin Katen pahoja aavistuksia Monkey osoittautuu kuitenkin kelpo kaveriksi, toisin kuin Robbie, jolle naapurin Wendy ja Ed ovat tarjonneet vierashuoneensa. Kun naapuripariskunta herää Robbien saapumisen jälkeisenä aamuna, poika on kadonnut. Robbien lisäksi kadonnut on myös videokamera, seitsemänkymmentä puntaa rahaa ja rannerengas, jonka Wendy oli jättänyt pesualtaan reunalle. Mutta - Davidin säestämä GoodNews lohduttaa - Teinä en olisi kovin pahoillani. Teitte oikein. Huolimatta siitä miten paljon menetitte. Vaikka Robbie olisi vienyt kaiken mitä omistatte, viimeisenkin roponne, voisitte mennä nukkumaan tietäen että omatuntonne on puhdas.
Vähin erin Katen totuudenhetki alkaa lähestyä vääjäämättä. Kate, jota ennen inhotti kuunnella Davidin loputonta öykkäröintiä siitä, miten kaikki muut ovat kelvottomia, kaameita, lahjattomia ja hirveitä, alkaa hiljalleen kaivata entistä Davidia. Se kaipaus on samanlaista kuin kaipaisi arpea tai puujalkaa, kuin jotakin rujouttavaa mutta luonteenomaista. Uusi David sen sijaan ei ole arpeutunut eikä rujo vaan malliyksilö ja malliaviomies. Tosin hän on myös huumoriton ja omahyväinen sekä omalla tavallaan kuin eräänlainen versio muovisesta Barbien Kenistä, jonka kasvoille on ripustettu huolestuneeksi jähmettynyt ilme. Näissä jähmettyneissä olosuhteissa Kate ei toki kuitenkaan marssi ulos huoneesta ja paiskaa ovea kiinni, mutta hän ei myöskään naura koskaan. Kate alkaa miettiä, onko mahdollista haluta avioeroa miehestä, joka syleilee koko maailmaa eikä halua tölviä muita ihmisiä.
Katen aviomiehen kertoessa viimeisimmästä David-GoodNews -iskuryhmän suunnitelmasta taivutella ihmiset antamaan pois kaikki kansalliset keskiansiot ylittävät tulonsa, Kate antautuu. Hän ymmärtää, että koska hän ei pysty voittamaan voimakaksikkoa, ainoaksi keinoksi tulee liittyä heihin, vaikka siitä seuraisi, etten koskaan sano mistään painavaa sanaani, ajattele ivallisesti tai laske leikkiä ystävien ja työtovereiden kanssa...avioliittoni ja perheen yhtenäisyyden vuoksi minä uhraan kaiken mitä olen oppinut pitämään omana itsenäni.
Nick Hornby, joka romaanin alkuosassa on peilannut viekkaasti naisen psyykeä useammalta kantilta ja siinä sivussa rakentanut terävää kuvaa Margaret Thatcherin ajan jälkeisen keskiluokkaisen lontoolaisperheen elämästä, sortuu romaanin loppua kohden alati vuolaammaksi äityvään saarnaamiseen. Kirjailija tuntuu ajautuneen kirjan loppuosan konstruktiota sommitellessaan jonkinlaiseen umpikujaan tai vähintäänkin stagnaatiopisteeseen, jolloin kertomuksen vauhdikas alku lässähtää jatkuvaksi jankuttamiseksi, loputtomaksi vatvomiseksi, samaa kehää kiertäväksi kuin säröille mennyt äänilevy.
Kirjan viimeisiltä sivuilta tarkkasilmäinen lukija saattaa kuitenkin myös löytää Davidin esittämänä eräänlaisen loppuarvion Katen ja Davidin avioliitosta sekä samalla ehkä myös tilityksen siitä, millaisena kirjailija on Hyvät ihmiset -kirjan kirjoitusprosessin kokenut: Meiltä on kummaltakin akku tyhjänä, mutta autoa on edelleen jollakin konstilla ajettava. Eikä minulla ole aavistustakaan, miten se tapahtuu. Onko sinulla?
On siis tarkistettava Nick Hornbyn identiteetti: totta on, hän on paitsi mies myös englantilainen kirjailija, joka syntyi vuonna 1957 Surreyssa ja joka on saanut koko joukon kirjallisuuspalkintoja. Hornbyn henkilöhistoriaan liittyvä muutama yksityiskohta kannattaa ehkä myös mainita Hyvät ihmiset -romaanin yhteydessä. Kun Nick oli 11-vuotias, hänen vanhempansa erosivat; myös Nick Hornby itse koki avioeroon päättyneen liiton, josta oli vuonna 1993 syntynyt autistinen lapsi. Hornby on toiminut aktiivisesti autististen lasten auttamiseksi ja johtaa varapuheenjohtajana perustamaansa hyväntekeväisyysjärjestöä.
Romaani alkaa banaalisti kuin viikonloppulukemiston kertomus ns. tosielämästä. Kirjan minä-kertojana toimiva Kate Carr, joka oman todistuksensa mukaan ei ole huono ihminen, on 37-vuotias yleislääkäri pienessä pohjoislontoolaisessa terveyskeskuksessa. Sen lisäksi hän on erittäin kovasti nainen, joka on kyllästynyt itseensä, aviomieheensä Davidiin ja kummankin kaksikymmentä vuotta jatkuneeseen riitelemiseen. Jossakin yhdentekevässä alueterveydenhoidon keskustelutilaisuudessa Kate on tavannut Stephen-nimisen miehen, jonka kanssa hän on käväissyt drinkillä, pistäytynyt syömässä, jälleen drinkillä ja viimein järjestänyt itsensä tämän kanssa sänkyyn konferenssin jälkeen Leedsissä. Leedsiläiseltä parkkipaikalta Kate soittaa miehelleen pohjois-Lontooseen ja pyytää tältä avioeroa.
Mies, josta Kate haluaa erota, on "Hollowayn vihaisin mies" - nimi, jota David käyttää kirjoittaessaan kolumnia paikallislehteen, mutta joka toimii myös luonnehdintana hänestä itsestään. David riehuu pakinapalstallaan kiukkupussina, joka pää punaisena hyökkää milloin mitäkin ärsyttävää ihmisryhmää vastaan: Miksei vanhuksilla ole koskaan bussiraha valmiina? Miksi he eivät käytä paikkoja jotka on varattu heille bussin etuosasta? Miksi he väen vängällä haluavat nousta seisomaan kymmenen minuuttia ennen määräpysäkkiä, kaatuilevat sitten epäarvokkaasti ja pelästyttävät muut matkustajat?
Katen kuvailemana Davidista muodostuu kuva syntymästään saakka kyynisestä, sarkastisesta, kaikkea ja kaikkia halveksivasta miehestä, joka on tehnyt avioparin yhteiselämästä harmaata ja ilotonta: avioliiton vinoutuneen anatomian vuoksi Katelta kaiken muun lisäksi puuttuu myös tilaisuus katsella kaukaisuuteen ja äityä runolliseksi Cornwallin vuorovesilammikoista.
Vuorovesilammikoiden ohella avioliiton ydinkysymykseksi tuntuu lopulta kuitenkin muodostuvan Davidin mielestä Katen puheet - vaikkapa avioerosta - jotka ovat haihattelua, roskapuhetta eivätkä ansaitse edes vastausta, korkeintaan vain jonkin lievän sarkastisen herjan. Davidin tarvitsee vain murjaista pilkallinen huuli, joka siinä samassa saa Katen sanat muuttumaan pelkiksi hauraiksi kupliksi. Kun nekin saman tien lätsähtävät puhki, missään ei enää näy todisteita siitä, että niitä on koskaan edes ollutkaan. Ja kuitenkin - Katen näkemyksen mukaan - luja usko sanojen voimaan vallitsee niiden kesken, jotka kuuluvat samaan tuloluokkaan ja asuvat samalla postinumeroalueella: me luemme, keskustelemme ja kirjoitamme, meillä on terapeutteja ja ohjaajia ja jopa pappeja. Poikkeuksena tietenkin David, Hollowayn vihaisin ja törkein mies.
Leedsiläiseltä parkkipaikalta soitettu puhelu on signaalitorven törähdys siitä, että Katen ja Davidin päähenkilökaksikkoon on pyrkimässä kolmas pyörä, Stephen, jonka postinumeroalue ei Katen kertomuksesta käy selville; selville käy vain, että Stephen on Camdenissa toimivan painostusryhmän työntekijä. Suhteen alussa Kate kuvailee, kuinka seksi Davidin kanssa eroaa seksistä Stephenin kanssa samalla tavoin kuin tiede taiteesta: toinen on silkkaa eläytymistä, mielikuvitusta, tutkimusmatkailua, uutuuden tuottamia sävähdyksiä. Toinen sen sijaan kuin hissin nappuloita painaisi.
Tuotevertailunsa sivussa Kate tulee myös luonnostelleeksi psykologisen analyysin siitä, mitä nainen suhteelta tahtoo - hän haluaa rakentaa itsensä uudestaan alusta asti. Avainasemassa ei näin ollen ole se, pitääkö nainen miehestä, siis Kate Stephenistä, tai tietääkö mies, siis Stephen, mitä naisen, siis Katen, kanssa pitää sängyssä tehdä. Haluan vain että hän on pelkkänä korvana, kun kerron että lempikirjani on Middlemarch, haluan vain tunteen jonka saan hänen kanssaan [...] Se mitä Kate haluaa, on olla rakastunut rakkauteen, ja kuten Kate Carr-Nick Hornby todistavat, mies on näissä karkeloissa vain pelkästään pienessä sivuosassa.
Jos ikikiukkuinen David toteuttaakin itseään jossakin muualla kuin taistelupari Kate-Davidin yhteisessä kodissa, on hänen selkänsä sen sijaan alati läsnä, enemmän tai vähemmän. Katen tullessa eräänä iltana terveyskeskuksesta kotiin David makaa lattialla vihaisempana kuin koskaan. Mikä siinä on että vaikka sinä olet lääkäri, et perkele ikinä pysty tekemään tälle selälle mitään?
Jonkin ajan kuluttua, eräänä toisena iltana, terveyskeskuslääkärin jälleen kotiuduttua vastaanotoltaan, aviopuoliskon sietämätön selkäkipu on kuin pois pyyhitty. David on käynyt "eräällä kaverilla" Finsbury Parkissa - ei samaa postinumeroaluetta kuin Katella ja Davidilla: osoite on löytynyt lehtipuodin ikkunasta. Kyseinen kaveri on käsien-päälle-panija ja uskolla-parantaja, nimeltään DJGoodNews. Kun entinen tiskijukka, nykyinen ihmeparantaja on vielä tohtoroinut Katen ja Davidin tyttären, Mollyn, ekseeman, ainoa mikä puuttuu on enää loppuhuipennus.
David alkaa rampata pienessä läävässä Finsbury Parkin minitaksikonttorin yläkerrassa keskustelemassa nykyajan ihmeidentekijän kanssa, jolla on suorastaan tyrmäävä aura ja joka energiaterapiallaan imee Davidista kaiken pahan: hän kosketti ohimoitani, ja silloin tuntui kuin minun lävitseni olisi virrannut uskomaton lämpö, ja hän sanoi että se on puhdasta rakkautta. Siitä tulee entisen kyynikon ja räyhääjän hyppy autenttiseen olemassaoloon, siitä tulee lopullisen valinnan hetki. Valinnan hetkiä tulee vielä lisääkin, lähinnä Katelle, ja ensimmäinen niistä on suostua päästämään GoodNews "pariksi yöksi" asumaan Davidin ja Katen postinumero-osoitteeseen.
Entinen tiskijukka ja huumeiden käyttäjä, nykyinen mahtavalla auralla varustettu guru on kolmekymppinen, lyhyt ja laiha pikkumies. Hänellä on julkisivussaan valtavat, kirkkaansiniset, pelästyneen näköiset silmät, joiden kummankin yläpuolelle on lävistetty killumaan kaksi vesikilpikonnaa esittävää korua. Sekä David että Molly tuntevat voimallisesti pikkumiehestä emanoituvat jämerät vibat.
Pian käy myös ilmi, että on koko joukko asioita, joiden kanssa guru "ei ole sinut". Koska hän ei nuku sängyssä, se on vietävä pois vierashuoneesta, jonne uskomushoitaja tulee perustamaan vastaanoton. GoodNews on myös tiukka vegaani, ja sänkyjen lisäksi hän ei myöskään usko astianpesukoneisiin. Minä en lähde siihen touhuun ennen kuin kaikilla on kaikkea. Sitten kun kaikilla Brasilian sademetsien asukkailla on tiskikone tai cappuccinokeitin tai sellainen talonkokoinen televisio, minut saa lukea mukaan porukkaan.
Davidin muuttuminen gurun käsittelyssä on yhtä uskomaton kuin äkkinäinenkin. Aviomiehen autenttisen olemassaolonsa alkajaisiksi rouvalleen lausuma Minä en ole rakastanut sinua tarpeeksi saa kunnon jatkokertomuksen tavoin seurakseen Davidin toiveen siitä, että yritämme aloittaa alusta, rakentaa elämämme uudestaan. Pöllämystynyt Kate ei enää tiedä kenen seurassa on - aviomiehen ja rakastaja-Stephenin välinen ero alkaa hämärtyä. Eikä siinä kaikki, koti-isä-David hyräilee aamiaista tehdessään, hymyilee ja rakentaa kontaktia lapsiinsa Mollyyn ja tämän vanhempaan veljeen Tomiin; Katen sanoin hänen luonteensa on muuttunut täydellisesti.
Katen mielipide koti-isän luonteen täydellisestä muutoksesta suhteessa lapsiinsa alkaa kuitenkin pian kuulostaa kaikkien aikojen understatementilta, vähättelyltä. Eräänä iltana Kate saapuu kotiin keskelle ikävyyksien ääntä: Tom huutaa ja Molly itkee. Isä on antanut pois minun tietokoneeni, Tom huutaa raivon kyyneleet silmissä kiiltäen ja Mollyn ulvoessa, että hänen on nyt annettava veljensä käyttää konettaan. David on heränneen sosiaalisen omatuntonsa vaatimana vienyt Tomin koneen Kentish Towniin naisten turvakotiin, jossa paikallislehden mukaan lapsille ei ole mitään. Kun Tom pian tämän jälkeen alkaa oireilla ja varastella kavereidensa tavaroita, käy ilmi, että David on käskenyt lastensa lajitella lelunsa ja antaa niistä puolet samaiselle naisten turvakodille.
Tomin suorittama ongelmanratkaisu on pragmaattinen: hän antaa tavaroita pois ja haluaa muita tilalle. Kentish Townin turvakoti on kuitenkin vasta alkua, sillä kierrokset sen kun kovenevat. Seuraavaksi parivaljakko David&GoodNews äkkää, että Katen ja Davidin kotikadulla on ainakin neljäkymmentä käyttämätöntä vierashuonetta, ja samanaikaisesti tuhannet ilman sänkyä olevat ihmiset nukkuvat kadulla. Jos postinumeroalueen jokaisen kadun asukas ottaisi vuodeksi kotiinsa kodittoman nuoren, melkein kaikille sängyttömille nuorille pystyttäisiin järjestämään kelpo huolenpito ainakin vuodeksi.
Miehet alkavat toteuttaa seinähullua suunnitelmaansa, ja eräänä aurinkoisena kesäkuun lauantaina kodittomat nuoret saapuvat yhteisellä pikkubussilla, jonka heidän isäntäväkensä ovat vuokranneet. Myös Davidin, Katen, Tomin, Mollyn ja GoodNewsin pienyhteisö kasvaa uudella jäsenellä, 18-vuotiaalla Monkeylla, pitkällä ja laihalla, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin verhoutuneella näppyläisellä nuorukaisella.
Vastoin Katen pahoja aavistuksia Monkey osoittautuu kuitenkin kelpo kaveriksi, toisin kuin Robbie, jolle naapurin Wendy ja Ed ovat tarjonneet vierashuoneensa. Kun naapuripariskunta herää Robbien saapumisen jälkeisenä aamuna, poika on kadonnut. Robbien lisäksi kadonnut on myös videokamera, seitsemänkymmentä puntaa rahaa ja rannerengas, jonka Wendy oli jättänyt pesualtaan reunalle. Mutta - Davidin säestämä GoodNews lohduttaa - Teinä en olisi kovin pahoillani. Teitte oikein. Huolimatta siitä miten paljon menetitte. Vaikka Robbie olisi vienyt kaiken mitä omistatte, viimeisenkin roponne, voisitte mennä nukkumaan tietäen että omatuntonne on puhdas.
Vähin erin Katen totuudenhetki alkaa lähestyä vääjäämättä. Kate, jota ennen inhotti kuunnella Davidin loputonta öykkäröintiä siitä, miten kaikki muut ovat kelvottomia, kaameita, lahjattomia ja hirveitä, alkaa hiljalleen kaivata entistä Davidia. Se kaipaus on samanlaista kuin kaipaisi arpea tai puujalkaa, kuin jotakin rujouttavaa mutta luonteenomaista. Uusi David sen sijaan ei ole arpeutunut eikä rujo vaan malliyksilö ja malliaviomies. Tosin hän on myös huumoriton ja omahyväinen sekä omalla tavallaan kuin eräänlainen versio muovisesta Barbien Kenistä, jonka kasvoille on ripustettu huolestuneeksi jähmettynyt ilme. Näissä jähmettyneissä olosuhteissa Kate ei toki kuitenkaan marssi ulos huoneesta ja paiskaa ovea kiinni, mutta hän ei myöskään naura koskaan. Kate alkaa miettiä, onko mahdollista haluta avioeroa miehestä, joka syleilee koko maailmaa eikä halua tölviä muita ihmisiä.
Katen aviomiehen kertoessa viimeisimmästä David-GoodNews -iskuryhmän suunnitelmasta taivutella ihmiset antamaan pois kaikki kansalliset keskiansiot ylittävät tulonsa, Kate antautuu. Hän ymmärtää, että koska hän ei pysty voittamaan voimakaksikkoa, ainoaksi keinoksi tulee liittyä heihin, vaikka siitä seuraisi, etten koskaan sano mistään painavaa sanaani, ajattele ivallisesti tai laske leikkiä ystävien ja työtovereiden kanssa...avioliittoni ja perheen yhtenäisyyden vuoksi minä uhraan kaiken mitä olen oppinut pitämään omana itsenäni.
Nick Hornby, joka romaanin alkuosassa on peilannut viekkaasti naisen psyykeä useammalta kantilta ja siinä sivussa rakentanut terävää kuvaa Margaret Thatcherin ajan jälkeisen keskiluokkaisen lontoolaisperheen elämästä, sortuu romaanin loppua kohden alati vuolaammaksi äityvään saarnaamiseen. Kirjailija tuntuu ajautuneen kirjan loppuosan konstruktiota sommitellessaan jonkinlaiseen umpikujaan tai vähintäänkin stagnaatiopisteeseen, jolloin kertomuksen vauhdikas alku lässähtää jatkuvaksi jankuttamiseksi, loputtomaksi vatvomiseksi, samaa kehää kiertäväksi kuin säröille mennyt äänilevy.
Kirjan viimeisiltä sivuilta tarkkasilmäinen lukija saattaa kuitenkin myös löytää Davidin esittämänä eräänlaisen loppuarvion Katen ja Davidin avioliitosta sekä samalla ehkä myös tilityksen siitä, millaisena kirjailija on Hyvät ihmiset -kirjan kirjoitusprosessin kokenut: Meiltä on kummaltakin akku tyhjänä, mutta autoa on edelleen jollakin konstilla ajettava. Eikä minulla ole aavistustakaan, miten se tapahtuu. Onko sinulla?
