Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013, suomeksi 2014)
Jakanrandapuun lapset -romaanin kirjoittaja Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 Teheranissa sijaitsevassa Evinin vankilassa Iranissa aikana, jolloin sekä hänen isänsä että äitinsä olivat vangittuina poliittisesta toiminnastaan aiemmin valtaan noussutta islamistista hallitusta vastaan. Myöhemmin, Saharin ollessa 12-vuotias, perhe muutti pohjois-Kaliforniaan, jossa tytär suoritti tutkinnon yliopistossa. Avioiduttuaan italialaisen filosofin ja semiootikon Massimo Leonen kanssa pariskunta muutti Torinoon, Italiaan. Näistä lähtökohdista monikansallisen taustan omaavan Delijanin romaani kasvaa vähin erin eräänlaiseksi iranilaisen naisen monikasvoiseksi muotokuvaksi, jonka kehyksinä toimivat uskonnollisesta kasvualustasta versovan valtioterrorin raakuudet mutta myös uuden elämisen mahdollisuudet Italiassa.
Suurin osa Sahar Delijanin kirjasta käsittelee painavaa aihetta, luo kuvaa vakaumuksensa takia vangituista miehistä, naisista sekä heidän ilman omia vanhempia kasvaneista lapsistaan. On harmillista, että kirjailijatar ei aina pysty nousemaan aiheensa tasolle, vaan usein keskiöön nousevat rakkaustarinat, joissa rakastavaisten mielenliikkeet (melo)dramaattisine kohtaamisineen ja eroottisine mielenkuohuineen muodostavat pääasian Iranin historian tärkeän vaiheen ajautuessa pakostakin hieman sivuraiteelle. Tekemiensä valintojen kautta Sahar Delijani kulkee kaunokirjallista matkaansa tyylilajissa, joka on vain kukonaskeleen päässä naisille tarkoitetusta viihdekirjallisuudesta. Se askel saisi olla joltisenkin pidempi, sillä kysymyshän loppujen lopuksi on siitä, miten materiaalia käytetään. Tässä romaanissa valokeilan toivoisi terävimpänä kohdistuvan kuvaamaan sitä, millaisena yksilö on diktatuurin puristuksessa elämän kokenut.
Iranissa on kuohunut lähestulkoon aina. Maan historian edettyä 1900-luvun loppupuolelle Iranista tuli Persian entisen hallitsijan, shaahin, perintönä uskonnollisten johtajien hallitsema Iranin islamilainen tasavalta, teokratia, jossa äärikonservatiivinen pappisvalta palautti maahan vanhat islamilaiset traditiot ja sharia-lain. Ajatollien ajoista lähtien maata ovat leimanneet mielenosoitukset, väkivalta ja vallankumoukset. Lisäksi on käyty laajaa kärsimystä aiheuttanut Iranin ja Irakin välinen aavikkosota (1980-1988).
Jakarandapuun lapset -romaanin ihmiskohtaloiden tapahtumakaaren alku ajoittuu tämän sodan ensivaiheisiin. Tosin se kaari ei piirry niinkään kaarena vaan poukkoilee lähes murtoviivana tapahtumien sinkoillessa milloin vuodessa 1983, milloin jollakin muulla vuosikymmenellä. Tarinaa onnistuu - vaihtelevalla menestyksellä - pitämään koossa erään laajan iranilaissuvun historia: kaikki ovat setiä, tätejä, serkkuja, veljiä, sisaria, isovanhempia, äitejä tai isiä keskenään. Omalla tavallaan saman jakarandapuun lapsia ovat myös tarinan satelliittihenkilöt, jotka eivät ole verisukulaisia, vaan liittyvät vahvojen tunnesiteiden kautta alkuperäisheimoon.
Alussa on Azar.
Kirjan alussa on myös kuvaus synnytyksestä, joka on eräs rajuimmista niin sanottuun naiskirjallisuuteen kuuluvan temppuarsenaalin shokkiefekteistä. Kun romaanin laatija heti alkajaisiksi täräyttää pöytään kovat panokset, vaikutus on taattu: kirjaa on pakko lukea eteenpäin. Jokin Azarin sisällä alkoi revetä. Revetä auki ja levälleen. Viimeisillä voimillaan hän ponnisti vielä kerran. Kaikki pimeni. Kaukaa kuului kuinka vauvan vaimea itku täytti huoneen. Azarin lapsi on syntynyt Evinin vankilassa, Teheranissa. On vuosi 1983.
Aikaisemmin, vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen, Azar on opettanut Teheranin laitamien kylien hiljaisia, pelokkaita naisia, jotka uskovat kaiken mitä opettaja sanoo: koko koulun ainoassa, saviseinäisessä luokkahuoneessa kuuliaiset, ihailua täynnä olevat naiset näkevät täydellistä farsia puhuvan kaupunkilaistytön kaupunkilaisvaatteissaan. On myös Ismael, aviomies, jonka kaiken sisälleen sulkevaa rakkautta Azar tarvitsee. Ismael, joka odottaa Azaria heidän pikkuruisessa huoneistossaan kertoakseen tälle Karl Marxista. Ismael, jonka Azar aiemmin oli vanhemmiltaan salaa vienyt kotiinsa, jossa he juoksivat huoneesta toiseen ja pitivät koko ajan kiinni tuosta hetkestä, toisistaan, heitä ympäröivästä kukkien tuoksusta.
Kun vuosi kuuliaisten naisten opettamisesta on kulunut, vallankumouksen innoittamat nuoret alkavat huomata, että jokin on mennyt vikaan. On ilmestynyt vakavailmeisiä miehiä, joiden suusta tulvii raivoa ja säälimättömyyttä. Miehiä, jotka väittävät olevansa vanhurskaiden sanojen ja pyhien lakien ainoita oikeita tuojia. Miehiä, jotka pitävät itseään vallankumouksen ainoina laillisina osallisina ja voittajina.
Azar, jonka silmät ovat auenneet näkemään todellisuuden, ei varsinaisesti kuulu romaanin suureen iranilaiseen ydinsukuun, vaan on sukulainen ns. väärän koivun takaa: hän on suvun kantavanhempien Maman Zinatin ja Agha-janin tyttären Siminin aviomiehen Behruzin nuoremman veljen Ismaelin vaimo. Tämä on eräs esimerkki Jakarandapuun lapset -romaanille tyypillisistä genealogisista yksityiskohdista, joiden monilukuisuuden ylittää vain niiden sekavuus.
Romaanin henkilöistä rakentuvaan labyrinttiin on helppo eksyä, varsinkin kun sen seurana on kirjailijan käyttämä jatkuva siirtyminen aikatasosta toiseen. Luonteva siirtyminen eri aikatasojen välillä voi osoittautua joissakin romaaneissa onnistuneeksi ratkaisuksi, mutta tarjolla on myös välitön vaara: holtittomat siirtymät voivat toimia paitsi kirjoittajaa myös lukijaa vastaan. Tämä vaara on lähellä Sahar Delijanin romaanissa Jakarandapuun lapset, jonka 283:lla sivulla siirrytään 12 kertaa eteen-/taaksepäin/taakse-/eteenpäin ajanjaksolla 1983-2011.
Väkirikkaan heimon alkukoti on Teheranissa sijaitseva vanha talo, matala, siniovinen rakennus, joka vuosien vieriessä on kutistumistaan kutistunut ympärilleen kasvaneiden uusien kerrostalojen paineessa. Menneiden vuosien kuumina kesäöinä paettiin hellettä nukkumaan sisäpihalle, jossa herättiin kukkivan jakarandapuun imelään ruoksuun. Vuosien myötä tuuheaoksainen jakarandapuu kasvaa metaforaksi koko laajalle iranilaiselle suvulle, Mamanille, Agha-janille, Leilalle, Parisalle, Siminille, Saralle, Omidille, Forughille...
Koko historiansa ajan vanha talo on myös ollut naisten valtakunta, ja vuosien saatossa siitä kasvoi turvapaikka naapuruston naisille, joilla ei ollut paikkaa mihin mennä. He kaikki päätyivät tähän taloon: nuoret, mieheltään karanneet naiset, kotoa karanneet tytöt, naiset jotka eivät tienneet minne jättäisivät lapsensa. Talo oli heidän turvapaikkansa johon kukaan ei voinut tulla heidän perässään.
Vanhan talon kellaria kuvaillessaan Delijani kasvaa suorastaan lyyrisiin mittoihin. Kun on laskeuduttu pienen paljaan hehkulampun valossa alas valtavia askelmia, tullaan viileään ja kosteaan tilaan, pyhäkköön, jossa on valtavissa lasipurkeissa muhivia valkosipulikurkkuja, valkoista kiiltävää kukkakaalia suolavedessä, sitruunamehua ruskeissa, pitkäkaulaisissa pulloissa, saksanpähkinämurskassa ja granaattiomenamehussa marinoituja oliiveja. Rauhallinen, turvallinen olo asettuu kellarissa kävijään, kun hän vaeltaa ohi pullojen ja lasipurkkien ja sammioiden, riisisäkkien ja hillopurkkien, ja lopulta myös ohi käyttämättömien pannujen ja kattiloiden. Jakarandapuun lapsille se on kautta aikojen ollut paitsi eräänlainen pyhäkkö myös piilopaikka, jonne kätkeydyttiin, kun talo täyttyi vieraista.
Kertomuksessaan Delijani keskittyy suurimmaksi osaksi isovanhempien Maman Zinatin ja Agha-janin jälkeiseen kahteen sukupolveen, joista ensimmäinen muodostuu Leilan, Parisan ja Siminin sisarkolmikosta. Kaikki kolme sisarta ovat vastavallankumouksellisina joutuneet temmatuiksi Iranin kuohuvan historian kurimukseen. Jeepillä ajelevat, vallankumouskaartin vihreisiin univormuihin pukeutuneet parrakkaat miehet ovat vieneet Parisan ja Siminin Evinin vankilaan; Leila sen sijaan on ennen sisarten joutumista kaltereiden taakse työskennellyt tehtaassa pakkaamassa sairaala-asuja ja -huopia lähetettäväksi Iranin-Irakin aavikkosodan aikaisiin eturintaman sairaaloihin.
Vaikka työ ei ole kummoista, Leila, joka on saanut maistaa, miltä elämä ilman kahleita saattaisi tuntua, kokee ensi kertaa elämässään itsensä vapaaksi leimatessaan aamuisin kellokorttinsa laitteessa, jonka naksahdus merkitsee itsenäisyyttä. Nähtyään välähdyksen vapaudesta Leila haluaa vielä enemmän: hänestä tulee ensimmäinen suvun naisista, joka haluaa itse hallita ruumistaan ja omaehtoisesti määritellä rajat, joissa voi toteuttaa myös sen itsenäisyyttä. Vapautta janoavan musliminaisen raju päätös henkilökohtaisesta vallankumouksesta on tehty tietoisena kaikista niistä riskeistä, jotka hän joutuu myöhemmin mahdollisesti kohtaamaan - menettämään kaiken, elämään naisena ilman miestä.
Vuosia aiemmin, kun lukiolaiset Leila ja Ahmad ovat aikansa tuijotelleet toisiaan koulumatkallaan kadun eri puolilla, he alkavat lopulta tapailla penkillä puiston syrjäisessä osassa. Vähin erin poliittinen tilanne alkaa maassa ryöstäytyä käsistä, jolloin Ahmadille ei jää paljoakaan valinnanvaraa; on lähdettävä maasta. Leila, joka puolestaan tuntee velvollisuudekseen jäädä kaikista väkivaltaisuuksista huolimatta Iraniin, torjuu Ahmadin kosinnan, mutta lähes samaan hengenvetoon tarjoaa hänelle itseään. Se syntyy hetken mielijohteesta Leilan epätoivon ilmauksena, mutta samalla kuitenkin tietoisena valintana: hän tiesi, ettei halunnut mitään muuta niin paljon kuin olla Ahmadin lähellä. Leilan toive läheisyydestä toteutuu, ja kuin sinettinä omalle vallankumoukselleen hän antaa Ahmadin lopuksi myös avata hijabinsa solmun leukansa alta: Huivi liukui olkapäille ja siitä lattialle. Ahmad näki nyt ensimmäisen kerran hänen hiuksensa.
Delijanin kertomus saa lisää puhtia hänen kuvaillessaan seuraavaa sukupolvea, joka on joutunut viettämään lapsuutensa erossa vankilassa viruvista vanhemmistaan. Historian valokeila kohdistuu nyt parisenkymmentä vuotta ajassa eteenpäin, aikaan jolloin ns. vihreä kapinaliike nykymuodossaan syntyy vuoden 2009 vilpillisten presidentinvaalien jälkimainingeissa. Erääksi pääosan esittäjäksi kertomuksen tässä vaiheessa nousee Maman Zinatin tyttären Siminin tytär Forugh sydämenmuotoisine kasvoineen, joissa ruskeita silmiä kehystävät julkean pitkät ripset, olkapäille ryöppyävät mustat hiukset.
Tämän aikakauden iranilaisille naisille - ainakin Delijanin mukaan - on leimallista mahdollisimman jyrkän eron tekeminen edellisten sukupolvien tiukkoihin sosiaalisiin lakeihin, joista rampauttavimpia ovat teokraattiset sukupuolinormeihin sidotut säännökset. Nyt halutaan uskoa, että vallankumouksen jälkeisiin uudistuksiin kuuluu myös naisten emansipaatio, kun ihmisten/naisten käyttäytymistä säätelevistä normeista olisi Iranissa lopultakin päästy.
Vuosia Saksassa asunut Forugh tulee Teheraniin Maman Zinatin hautajaisiin. Episodin alussa Delijani tarjoilee sähköisesti latautuneen kohtauksen, jonka osapuolina ovat Forugh, nainen, jolla on tummat kuusilmät ja Dante, jolla on takanaan vallankumouslapsen traaginen - ja sekavahko - historia. Forughin äidin sisar Parisa ja Danten äiti Marzie ovat olleet sellitovereita vankilassa. Vapauduttuaan tyrmästä Parisa kehoittaa vankilassa edelleen viruvaa Marzieta lähettämään poikansa Maman Zinatin ja Agha-janin hoiviin vanhaan taloon, jossa nämä ottavatkin Danten kuin omaksi lapsenlapsekseen Omidin, Saran ja Forughin joukkoon.
Traaginen historia katoaa kuitenkin unohduksen sumuun, kun monien vuosien jälkeen nämä kaksi, Forugh ja Dante, kohtaavat jälleen. Forugh on paennut hautajaisvalmistelujen hälinää vanhan talon kellariin, kun hän kuulee lähestyvien askelten kumean kaiun. Kuusilmäinen tyttö toivoo koko sydämensä pehmeän ytimen voimalla, että lähestyvät askelet olisivat Danten. Myöhemmin, hautajaisseremonioiden jälkeen, talon oleskeluhuoneessa väreilee Forughin ja Danten rakkauden ja tuskan, murtumisen ja kukoistuksen, menneisyyden ja tulevaisuuden salaperäinen tuoksu.
Seuraavaan sukupolveen kuuluvien Forughin ja Danten joukkoon kuuluvat niinikään myös Omid, vankilaan tuomitun Parisan poika sekä samassa vankilassa olleen Firuzen tytär Donya. Iranin tai ehkä jo Persian taivaalla tuikkiviin tähtiin on kirjoitettu - tosin Sahar Delijanin ponnekkaasti avustamana - että äidittä ja isättä kasvaneet Omid ja Donya myöhemmin löytävät toisensa. Onnea ennustavat tähdet luovat valoaan vuoden 2010 Teheranin ja Iranin islamilaisen tasavallan ylle, kun nuorisojoukko, mukana myös Omid 24v ja Donya 20v, ovat matkalla yksityisiin bileisiin, joissa nämä kaksi istuvat koko illan sylikkäin. Hurmaava Omid ja yhtä hurmaava Donya, joista jälkimmäinen haluaa nähdä edellisen silmien loistavan sitä valoa, joka syttyy, kun edellinen kokee opettavansa jälkimmäiselle jotakin. Ensimmäinen pariskunnan rakastelukohtauskin - vaikka siinä ei siteeratakaan marxilaista dialektiikkaa - on kuin opetustapahtuma, jonka lopuksi Omid sanoo Donyalle: "Nyt sinä olet nainen."
Joskus rakastelujensa jälkeen Omid ja Donya pukeutuvat toistensa vaatteisiin:
Sinä näytät ihan hyvältä naisena.
Sinä näytät ihan hyvältä miehenä.
Kyse ei ehkä kuitenkaan ole lopulta saavutetusta naisten emansipaatiosta, vaan siltä, miltä asiat vain näyttävät.
Sahar Delijani on oksastanut tarinaansa myös kertomuksen Amirista, Maryamista ja heidän tyttärestään Sheidasta, jotka tulevat Jakarandapuun lasten suvun ulkopuolelta. Yhtymäkohtana toimii Evinin vankila, jossa Siminin aviomies Behruz on vuonna 1988 teloitettu yhtäaikaa Amirin kanssa. Ennen elämänsä loppumista Amir on kuin näyssä kohdannut Maryamin vielä kerran heidän yhteisessä kodissaan minareetin varjossa, ruusujen tuoksussa ja suihkulähteen solinassa.
Ruusujen ja suihkulähteiden idylli särkyy iäksi myös Maryamilta, kun hänelle tulee puhelu tuntemattomalta mieheltä, jonka ääneen ovat jähmettyneet kovuus ja etäiset tuskanhuudot. Ääni käskee Maryamin tulla Evinin vankilaan hakemaan pois miehensä tavarat. Eräällä tavalla Maryam on onnekas saadessaan näin tiedon miehensä kuolemasta, sillä suinkaan kaikille leskille ei ollut edes soitettu. Yöllä tuskasta sekaisin oleva Maryam kuulee viereisestä huoneesta lapsen itkua. Hän painaa surkeasti nyyhkyttävän lapsen syliinsä ja rauhoittelee; todellisuudessa hän tyynnyttelee itseään ja päättää siinä paikassa, ettei koskaan, koskaan kertoisi lapselleen, miten tämän isä oli kuollut. Amirin ja Maryamin tytär Sheida on syntynyt hieman ennen isänsä kuolemaa; isälle oli jopa annettu ohikiitävän hetken ajan mahdollisuus nähdä oma tyttärensä.
Kun lapsensa kanssa yksin jäänyt Maryam tajuaa, ettei hänellä yhteiskunnallisen asemansa takia ole minkäänlaista tulevaisuutta Iranissa, hän alkaa suunnitella muuttoa maasta monien samassa tilanteessa olevien iranilaisnaisten tavoin. Vuosien tuskittelun jälkeen viisumin saaminen Italiaan onnistuu, ja Maryam ja Sheida aloittavat uuden elämän Torinossa. Neljä vuotta kestää äidin ja tyttären yhteiselämä Torinossa, Italiassa, kunnes Maryam lähtee takaisin Iraniin. Hän pystyy pysymään hengissä vain olemalla lähellä Amiria ja omaa menneisyyttään. Sen sijaan Italiaan kotiutunut Sheida jää Torinoon, jossa tiet halkovat Alppien juurella vehreitä tasankoja matalalla laiduntavien poutapilvien alla. Sheidan elämään vehreiden tasankojen Piemontessa kuuluu nyt myös Valerio.
Kotonaan, eräänä iltana, Sheida lukee tietokoneeltaan persialaisen verkkolehden julkaisemaa artikkelia kolmenkymmenen vuoden takaisista asioista, myös silloin jaetuista vankeustuomioista: vangit lastattiin ryhminä trukkilavoille ja hirtettiin puolen tunnin välein nostureihin ja palkkeihin. Toiset surmasi teloitusryhmä. Keskiyöllä ruumiit kannettiin pois ja haudattiin joukkohautoihin. Artikkeliin liittyy pitkä nimilista, uhrien nimet, kunkin vieressä ikä. Sheida vierittää sivua alaspäin: Amir Ramezanzade, 27. Sheida on löytänyt isänsä nimen.
Sheida tuntee raajojensa herpoavan. Ulkoa kuuluu sisäpihalle pysäköivän auton murahdus - Valerio on saapunut. Hän löytää olohuoneesta shokkitilassa olevan Sheidan, joka kertoo, mitä on nähnyt. Vain sen mutta ei yhtään enempää, ja Valerio tietää, ettei Sheida tule koskaan kertomaan sen enempää. Toisiaan syleillen he aistivat, kuinka jostain kuuluu nyyhkäys, jonkun ääni murtuu. Sheidan sormet painuvat Valerion niskaan, ja hän ottaa Valerion vastaan kaikella, mitä pystyy antamaan, menneisyyden valtava painolasti sisällään. Valerio kuulee tukahtuneen nyyhkytyksen, huulilta karkaavan huokauksen.
Vuonna 1983 Evinin vankilassa Azarille syntynyt lapsi on nimeltään Neda, joka myöhemmin, äidin jäädessä Iraniin, on myös muuttanut Italiaan, Torinoon. Kolme vuotta Neda on viettänyt Torinossa muiden taideakatemian opiskelijoiden seurassa, kunnes päättää viettää shäb-e yälden -juhlaa toisten iranilaisten kanssa ravintolassa. Siellä hän tapaa uuden tulokkaan, Rezan. Miehellä on poliittisen pakolaisen katse, samanlainen kuin maanjäristyksestä selviytyneillä.
Reza on ottanut osaa vuoden 1979 vihreään vallankumoukseen, haistanut ruudinkäryn, kyynelkaasun ja kadulle vuotaneen veren. Reza ja muut nuorempaan polveen kuuluneet halusivat koko maailman tietävän olemassaolostaan, siitä, että he eivät pelänneet - hallituksen kaataminen ei niinkään ollut olennaista. Olennaista oli, että tämä sukupolvi oli kasvanut aikuiseksi, heillä oli ääni, halu tehdä päätöksiä ja kyky niiden tekemiseen. Sitten alkoivat kurinpitotoimet. Armeijan tavoitteena oli tappaa meidät, tappaa tuhansia ellei jopa miljoonia, Reza jatkaa ja kertoo, kuinka kukaan heistä ei ollut osannut kuvitella hallituksen pystyvän sellaiseen julmuuteen.
Rezan Italiaan tulosta oli kulunut kolme kuukautta, kun hän tuli Nedan asunnolle hakemaan tämän lupaamia kirjoja. Neda näkee miehen kireyden ja jäykkyyden, hän näkee tämän odottavan, että Neda avaisi hänet. Ja Neda avaa, hitaasti, ja tuntee auringon lämmittävän hartioitaan: Jälkeenpäin he makasivat vierekkäin, Neda Rezan pehmeässä kainalossa.
Iranin julmuuksissa henkisesti vammautuneen nuoren elämä saattaa Italiassa olla myös keväinen iltapäivä, lasillinen olutta kahvilassa ja läheisen kirkon kellojen kaiku. Kun Reza kietoo kätensä Nedan ympärille ja kuiskaa olevansa onnellinen mies, Neda hymyilee ja alkaa valikoida oikeita sanoja tarinansa kertomiseen. Reza kuulee lapsensa vankilassa synnyttäneestä Azarista, Nedan äidistä. Hän kuulee Nedan isästä Ismaelista ja tämän nuoremmasta veljestä Behruzista, jonka vallankumouskaartilaiset hirttivät. Onnellisen miehen, Rezan, kasvot muuttuvat tarinan edetessä, huulilla on tuskainen hymy ja kasvoilla tutkimaton ilme, aivan kuin hän ei osaisi käsitellä kertomuksen herättämää tunnetta. Kun Nedan kertomus on päättynyt, Reza kietoo kätensä hänen ympärilleen ja pitää tiukasti sylissään. He eivät olleet koskaan rakastelleet niin hiljaa, tuntui kuin taivas olisi laskeutunut heidän päälleen.
Hieman myöhemmin, kun katujen reunustamista taloista tiukkuu lamppujen vaimentamaa pimeyttä ja jostakin kuuluu lintujen kutsu tai ehkä varoitus niiden vaistoamasta uhasta, Reza sanoo haluavansa kertoa eräästä asiasta: Minun isäni oli vallankumouskaartin jäsen. Itse asiassa yksi sen perustajista. Nähdessään kuinka Nedaa alkaa puistattaa Reza kertoo hätäisesti, ettei isä enää kuulu niihin vaan lähti tajutessaan, etteivät kaartilaiset enää pitäneet kiinni periaatteistaan. Kuitenkin Rezan kertoma totuus aiheuttaa Nedassa niin valtavan tunnemyrskyn, että hän hädin tuskin selviää siitä hengissä - tuleeko elämästä ja rakkaudsta ikinä mitään? Onko Nedan ja Rezan satu alusta lähtien tuhoon tuomittu, koska mies on lähtöisin vastapuolelta? Ja jonka isä - kuten myös käy ilmi - on ollut vartijana Evinin vankilassa, samassa jossa Nedan äiti virui vankina ja jossa Nedan setä hirtettiin.
Nedan rintaa puristaa itku - tuskansa keskellä hän toivoo voivansa painaa kasvonsa äidin rintaa vasten ja tuntea hänen lämpönsä. Hän haluaa nukkua ja herätä jakarandankukkien makeaan tuoksuun ja äidin askeleisiin pihalla. Mikään ei ole antanut hänelle sellaista rauhaa kuin noiden askelten järkkymätön varmuus ja jakarandapuun tuoksun läheisyys. Kun Nedan silmät täyttyvät kuumista kyyneleistä, Reza vetää Nedan syliinsä ja pitää tiukasti kiinni, melkein satuttaen. Mutta Neda pitää tuosta kivusta ja tunteesta, että hänen luunsa puristuvat miehen voimakkaiden käsivarsien ja rinnan väliin. Yhdessä he kävelevät kuulaaseen yöhön.
Jonakin päivänä minä vien sinut jakarandapuun luo, Neda ajattelee hymyillen ja sovittaa askeleensa Rezan tahtiin, työntää kätensä hänen käteensä. Tai ehkä me olemme jo matkalla sinne.
Tämän tekstin alussa esitettiin toivomus, että kukonaskel, joka erottaa Delijanin romaanin ns. naisten viihdekirjallisuudesta, olisi hivenen verran pidempi. Toisaalta, kannattaa kuitenkin ehkä muistaa myös ohje, joka usein annetaan atonaalisen musiikin kuuntelijalle tai ultramodernin runouden lukijalle: ei pidä analysoida vaan heittäytyä tunnelman vietäväksi - ja tunnelmaahan Sahar Delijanin kirjassa riittää. Ja loppujen lopuksi, lukijallahan on lukemisprosessissa suurin vastuu: hän itse viime kädessä luo lukemansa kirjan.
