Margaret Atwood: Penelopea (2005; suomennos 2005)

Jos antiikin ajan erästä kuuluisimmista filosofeista - Aristotelesta - on uskominen, runoilijan tarkoitus ei ole kertoa, mitä on tapahtunut, vaan puhua siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Juuri tätä periaatetta on lähtenyt toteuttamaan kanadalainen kirjailija Margaret Atwood vuonna 2005 ilmestyneessä romaanissaan Penelopea, jossa kerrotaan uusiksi Odysseuksen ja Penelopen vuosituhansien kuluessa lähes absoluuttiseksi totuudeksi kivettynyt myytti. Lähtökohtana toimii Odysseia, klassinen kreikkalainen eeppinen runoelma, jonka olisi perimätiedon mukaan luonut sokea runonlaulaja Homeros. Myös Homeroksen persoona saattaa olla myytti, jossa niin ikään toteutuu aristotelinen käsitys runoilijan ja runouden tehtävästä. Olivatpa Homeros, Penelope ja Odysseus historiallisia henkilöitä tai pelkkää tarua, on runoelmasta muodostunut eräs maailmankirjallisuuden tunnetuimpia teoksia.

Runoelma kertoo Ithakan kuninkaan Odysseuksen seikkailuista ja harharetkistä hänen palatessaan kotiinsa Troijan sodasta, jota käytiin kymmenen vuotta. Kotimatka kaikkine harhailuineen kesti toiset kymmenen vuotta, joten Odysseuksen vaimo, uskollinen Penelope, odotti tarinan mukaan miehensä palaamista kaksikymmentä pitkää vuotta. Odysseus kokee harhailujensa aikana vastoinkäymisiä, jotka olisivat lannistaneet yhden jos toisenkin kreikkalaisen heeroksen: hän tapaa kyklooppeja, seireenejä ja gorgoja, hän menettää miehensä ja laivansa. Mitä tekee Penelope niiden kahdenkymmenen vuoden aikana? Aviollisen uskollisuuden ikoniksi taottu Penelope odottaa, odottaa ja odottaa miestänsä sekä siinä sivussa häätää kosijoita kimpustaan ja kutoo. Näin siis Homeros. Asettaessaan Odysseian rinnalle Penelopean Margaret Atwood puolestaan tarjoaa tarinaan hieman toisenlaisen näkökulman, jota voisi luonnehtia vaikkapa reippaanpuoleisen feministiseksi. Atwoodin käsittelyssä Penelopesta, uskollisesti miestään odottavasta kutojavaimosta, tulee aktiivinen toimija.

Niinpä erilaisen näkökulman esittelijänä toimii minäkertojan roolissa Penelope, joka manalasta käsin kuvailee niin entistä elämäänsä maan päällä kuin myös nykyistä olemistaan Haadeksen synkissä saleissa. Penelope kertoo, kuinka manalaan saapuessaan jokaisella tulijalla on mukanaan säkki täynnä sanoja, sanoja joita ihminen on puhunut, joita hän on kuullut ja joita hänestä on sanottu. Penelopen kohtalaisen kokoisen säkin sisältämistä sanoista valtaosa koskee kuuluisaa aviomiestä, Odysseusta. Tyypillisen aviovaimon tapaan Penelope on tiennyt, että aviomies on vilpistelijä ja valehtelija, mutta ei - tyypillisen aviovaimon tapaan - ollut uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. 

 

Kun kertomuksen virallinen versio, runolaulajien ja tarinoiden sepittäjien myytiksi kivettynyt näkemys pääsi aikanaan levitykseen, Penelopesta tehtiin opettavainen legenda, keppi jolla lyötiin muita naisia. Penelopeassa Odysseuksen puoliso torjuu hänelle asetetun ihannevaimon roolin ja väittää yrittäneensä vain selvitä jupakasta hengissä. Nyt kun muilta on jo puhti pois, on minun vuoroni kertoa tarinoita, sillä kuka nyt enää välittää yleisestä mielipiteestä, hän jatkaa. Ehkä kuitenkin on vielä niitäkin, jotka välittävät, ja sen lisäksi, Penelopen sanoin - pidän siitä, että asiat viedään loppuun asti,

Asioiden loppuun viemiseen kuuluu tilien tasaaminen itsen kanssa: nyt on minun vuoroni kertoa tarinoita. Kuitenkin ennen kuin Penelope pääsee kutomaan omaa tarinaansa, lukijalle esitellään eräs sen tärkeimmistä elementeistä, kreikkalainen kuoro, joka aidon kreikkalaisen kuoron tavoin kommentoi tarinan kulkua. Atwoodin käsittelyssä kreikkalaisesta kuorosta sukeutuu kuitenkin hulvaton travestia, ivamukaelma perinteisestä antiikin draamaan kuuluvasta, lyyrisiä säkeitä huilun säestyksellä plastisen kauniisti liikehtivästä ja deklamoivasta khoroksesta. 

 

Atwoodin sommittelema kuoro muodostuu kahdestatoista Odysseuksen hirttämästä piiasta, jotka yhdentoista kuoro-osuuden kautta esittävät oman, Broadway-musikaalilta maistuvan ja täynnä mustaa huumoria olevan versionsa Odysseiasta. Kuoro-osuuksien tyyli vaihtelee rakkauslaulusta, merimiesviisusta ja valitusvirrestä kansanlauluun, idylliin ja balladiin, mutta joukosa on niin ikään myös antropologinen seminaari ja oikeussalidraama. Ensimmäinen kuoro-osuus ("Hyppynaruloru") iskee alkutahdit sille, mitä kahdentoista kaulakiikussa keinuvan, sinihuulisen piikakuorolaisen esittämissä jatko-osissa tullaan kuulemaan:

 

                                                me ollaan piiat

                                                ne jotka listit

                                                halvalla pistit

 

                                                ilmassa heiluu

                                                kaulasta kiikkuu

                                                ei ollut reiluu 

Ennen Odysseuksen ilmestymistä maisemiin Penelopen tarina on tyypillinen kreikkalaismyytti: Penelope syntyy aristokraattiseen perheeseen - hänen isänsä on Spartan kuningas Ikarios ja äitinsä najadi, eräs monista veden jumalattarista, jonka kautta Penelope on puolijumalallista syntyperää. Puolijumalallisen pikkulapsen isä määrää tämän heitettäväksi mereen - sinänsä typerähkö teko, yritys hukuttaa aallottaren tytär, aiheuttaa myöhemmin Penelopessa varautuneisuuden ja epäluulon muiden ihmisten aikeita kohtaan. Äiti, najadi, ei juuri ole miestään parempi. Hän on kaunis mutta kovasydäminen uiskentelija, josta on paljon hauskempaa telmiä joessa kuin hoitaa pikkulapsia. Niinpä Penelope tulee jo pienestä pitäen ymmärtämään riippumattomuuden edut tajutessaan, että joutuisi itse pitämään puolensa tässä maailmassa. Ilman itkua itsenäisyyden opetteleminenkaan ei kuitenkaan suju, joten Penelope kertoo viettäneensä vähintään neljänneksen maanpäällisestä elämästään itkemällä silmät päästään.

Oman puolensa pitämisestä on kyse myös Penelopen suhteessa serkkuunsa Helenaan, joka Odysseiassa on vuosituhansien saatossa tullut ikonisoiduksi oikean naisellisuuden korkeaveisuksi. Helena on kuitenkin vain mielikuva, miesten luoma mielikuva naisesta, eräänlainen päiväuni. Penelopen ronskinpuoleinen tulkinta Helenan osuudesta tapahtumien kulkuun on paitsi yritys tavoitella eräänlaista kerronnan kautta syntyvää oikeudenmukaisuutta myös siinä sivussa rankaista Helenaa tämän määritellessä oman merkityksensä niiden miesten kautta, jotka kaatuivat Troijan sodassa hänen takiaan. Penelopen sanoin kaunis Helena rakastaa Troijan sodasta kertovan tarinan sitä osaa, jossa kerrottiin, kuinka moni mies oli kaatunut Ateenan sodassa: hän piti heidän kuolemaansa kunnianosoituksena itselleen.

Oikeudenmukaisuuden lopullinen toteutuminen on kirjallisuudessa käytetty ikivanha tyylillinen metku, ja tätä ns. "poetic justice" -tehokeinoa ovat viljelleet kirjailijat Sofokleesta Shakespeareen, Dickensiin ja Stephen Kingiin. Siinä narratiivisin keinoin luodaan arvoja uudestaan, rangaistaan paheista ja palkitaan hyveistä. Antiikin Kreikassa poeettinen oikeudenmukaisuus liittyi tiiviisti uskontoon, jonka mukaan jumalat ja jumalattaret olivat määränneet ihmisten kohtalot ennalta; jos joku ihmisemuotoinen oli tarpeeksi ylimielinen uhmatakseen jumalten tahtoa, hän syyllistyi hybrikseen ja kohtasi jumalten koston, klassisen kirjallisuuden tunteman poeettisen oikeudenmukaisuuden.

Modernissa kirjallisuudessa oikeudenmukaiseen kostoon liittyy usein jonkinlainen kerronnan ironinen nyrjähdys, jonka myös Atwood on ottanut käyttöönsä kertoessaan Penelopen ja Helenan viimeisimmistä vaiheista. Molemmat naiset - Penelope, älykäs, vaikkakaan ei mikään silmänilo sekä Helena, sietämättömän kaunis nainen,  joka on aina valmis flirttailemaan vaikka koiransa, peilinsä, kampansa ja sängyntolppansa kanssa - joutuvat olosuhteiden pakosta tapaamaan toisiaan tämän tästä Haadeksen liljaisilla kedoilla. Kahden maanpäällisessä elämässään merkittävän naisen riitely jatkuu manalassa: Helena kertoo miten uuvuttavaa oli, kun valtavat miesjoukot riitelivät hänestä vuosi toisensa jälkeen. Taivaallinen kauneus on mieletön taakka. Siltä sinä olet sentään säästynyt! hän sympatiseeraa pallinaamaista Penelopea. "Poetic justice" ei ehkä toteudu Haadeksessa aivan tarkoitetussa muodossaan, mutta ironiaa Atwoodin jälkipolville kertomista tilanteista löytyy vaikka muille jakaa.

Homeroksen runoelmassa Pallas Athenen suosikki Odysseus esitetään antiikin ajan teräsmiehenä vailla vertaa. Hän on ylivoimainen kaiken kattavassa viisaudessaan ja oveluudessaan. Hän on kaunopuheinen, neuvokas, rohkea, sitkeä ja viekas. Soturina hän on voittamaton. Penelopean alussa kerrotaan, kuinka hän osasi pitää muita pilkkanaan ja selvisi itse aina kuin koira veräjästä. Siinäkin lajissa hän oli mestari,  tokaisee Atwoodin Penelope aviomiehestään.

Ithakalaisen Odysseuksen kaksikymmentä vuotta kestäneistä harharetkistä kantautuu kotikaupunkiin saapuvien laivojen mukana huhuja: kerrotaan, että Odysseus on joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa - ei pidä paikkaansa, sanovat toiset, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kerrotaan, että kannibaalit olivat syöneet osan miehistöstä - ei pidä paikkaansa, se oli tavallinen rähinä, jossa purraan kavereita korvaan, tiristetään verta nenästä, pistetään puukolla ja vedetään suolet pihalle. Kerrotaan, että Odysseus oli lumotulla saarella jumalattaren vieraana ahtaen sisäänsä jumalattaren kuolemattomilla kätösillään valmistamia herkkuja, jonka jälkeen pariskunta oli hurmion vallassa rakastellut joka yö - ei pidä paikkaansa, se oli vain kallis huoratalo, ja Odysseus oli elänyt matamin siivellä. Kerrotaan, että Odysseus oli pannut vahaa miestensä korviin heidän purjehtiessaan ohi viekoittelevien Seireenien ja käskenyt köyttää itsensä mastoon vastustamaan laulua - ei pidä paikkaansa, se oli vain korkeatasoinen sisilialainen ilotalo, jonka kurtisaanit olivat kuuluisia musikaalisesta lahjakkuudestaan.

Penelopen ironinen näkemys Odysseuksen fallosentrisistä, narsistisistä harharetkistä on riemastuttava lukukomeus niille, joille Homeroksen klassinen myytti Ithakan sankarikuninkaasta on tuttu. Jottei mikään jäisi epäselväksi, khoros kommentoi tapahtumia merimieslaulussa Juonikas kapteeni, jonka piiat esittävät merimiespuvuissa ja jonka ensimmäinen säkeistö kertoo heti jo kättelyssä, mistä on kyse:

 

                                                On oiva Odysseus tuo juonikas mies - 

                                                kun Troijasta saalista vei otsa hiess'

                                                sen lellikistään itse Athene ties:

                                                hän on kaikista lieroista lieroin! 

Tietenkin minulla oli aavistus hänen lipevyydestään, Penelope paljastaa kertomuksen alussa, ennen kuin alkaa kertoa yksityiskohtia avioliitostaan Odysseuksen kanssa. Se oli järjestetty avioliitto maassa, jossa lakien mukaan vain tärkeät ihmiset menivät naimisiin, koska vain tärkeillä ihmisillä oli perintöä. Näistä liitoista syntyvät lapset olivat merkittäviä voimatekijöitä, kun jälkipolville siirrettiin kuningaskuntia, tarinoita, vanhoja kaunoja, ja verisiä sukuvihoja. Kuningas Ikarioksen, Penelopen isän hovissa vaalittiin vanhaa tapaa, jossa järjestettyjen kilpailujen kautta otettiin selville, kuka saisi vaimokseen jalosukuisen naisen.

Jalosukuinen nainen on ikkunaverhojen takaa, huntujensa suojasta, pihamaalle kerääntyviä puolialastomia nuorukaisia piikojensa kanssa kurkkiva viisitoistavuotias Penelope. Tuleva morsian tietää, etteivät nuoret miehet havittele häntä vaan ainoastaan sitä mikä seuraa mukana: kuninkaallista sukua ja avioliiton kautta saatavaa rojukasaa: kultamaljoja, hopeavateja, hevosia, vaatteita, aseita.

Kuka on tuo jolla on rinta kuin tynnyri? Penelope kysyy piioiltaan. Ai tuo, se on vain Odysseus, kuuluu vastaus, ja siitä alkaa eräs maailmanhistorian kuuluisimmista ns. rakkaustarinoista.

Se on vain Odysseus, jonka isän palatsi sijaitsee vuohien kansoittamalla kalliosaarella Ithakassa, joka pukeutuu maalaismaisesti, ja jolla on pikkukaupungin napamiehen käytöstavat ja lyhyet töppöjalat. Hän on kuitenkin myös nokkela, jopa siinä määrin, että on vaarassa kompastua omaan nokkeluuteensa. Oman elämänsä sankari on loistava tarinoiden kertoja ja, yllättävää kyllä, myös ihanteellinen kuuntelija. Ei ollut vähäpätöinen seikka, että minulla oli miehenä Odysseuksen kaltainen urho, sellainen mies joka kykenee avaamaan minkä tahansa umpisolmun, joskus tosin sitomalla toisen, vielä tiukemman solmun. 

 

Eräs sellainen tiukka solmu muodostuu Penelopen serkusta Helenasta, Pariksen Troijaan vie-sinä-minä-vikisen -menetelmällä ryöstämästä miestenkaatajasta. Sen jälkeen kun Spartan ja muiden kreikkalaisten kaupunkivaltioitten uroot ovat vannoneet valan, ryöstettyä tyttörukkaa lähdetään miehissä pelastamaan, Odysseus muiden mukana. Kukapa meistä pystyy kieltäytymään, jos uskoo olevansa korvaamaton? kommentoi Penelope aviomiehensä puuhia.

Ensimmäiset kymmenen vuotta Odysseuksen lähdön jälkeen Ithakassa tiedetään, missä hän on ja että hän on yhä elossa - aurinko nousee, vaeltaa taivaankannen poikki, laskee mereen. Päivä toisensa jälkeen kuluu Penelopen kiivetetssä linnan ylimpään kerrokseen laivoja tähyilemään - Odysseuksesta ei enää kuulu ei näy merkkiäkään. Palatsiin alkaa saapua kosijoita, ensin viisi, sitten kymmenen, sitten viisikymmentä, aina vain lisää - eihän kukaan halunnut menettää mahdollisuutta osallistua taukoamattomaan juhlintaan ja avioliittoarpojaisiin. 

 

 Kukapa nuori mies ei tahtosi naida kaksikymmentä vuotta vanhempaaa rikasta leskeä, joka kuolisi ensin, ainakin jos asiaa pikkuisen avitettaisiin? Edessä päin nuorukaiset ylistävät Penelopen tyrmäävää kauneutta, kaikkinaista etevyyttä ja viisautta, selän takana laaditaan toisenlaiset strategiat: Silmät kiinni, samanlaisia ne ovat kaikki - ja sitten vain kuvittelemaan että muija on Helena, eiköhän homma siitä herkisty...

Kun kosijoiden painostus lisääntyy, myös Penelope laatii strategian: hän alkaa kutoa käärinliinaa apelleen ja lupaa valita yhden kosijoista, kun pyhä tehtävä on suoritettu. Päivisin kutojatar istuu kangaspuiden ääressä ahkerasti kutoen; itsesäilytysvaisto saa hänet yöllä purkamaan kutomansa, joten liina ei edisty lainkaan. Juuri kun yksinäisen naisen tilanne alkaa keikkua katastrofin partaalla, Odysseus palaa kotiin, laahustaa linnan pihalle pukeutuneena rähjäiseksi kerjäläisukoksi. Penelope, nähtyään tynnyrimäisen rintakehän ja lyhyet jalat, ymmärtää, mitä tuuli on tuonut mukanaan kaukomailta:

                                             Jo kaukaa tunsin, kun hän astui parvesta,

                                             lyhyistä sääristään, ja reiden arvesta

 

Penelope ideoi jousiammuntakilpailun, jossa ammutaan nuoli kahdentoista kirveensilmän läpi ja jonka hän tietää vanhastaan olevan eräs Odysseuksen lyömättömistä bravuurinumeroista. Palkintona olisi Penelope ja koko valtakunta Ithakassa. Peli on pian pelattu, tosiasiassa ennen kuin se on edes kunnolla alkanutkaan, koska kosijat eivät pysty jännittämään Odysseuksen maineikasta jousta. Kun linnan oikea isäntä on jousen jännitettyään ampunut nuolen läpi kahdentoista kirveensilmän ja voittanut Penelopen morsiamekseen jo toisen kerran, seuraa tapahtumien karmeana jälkivaikutuksena joukkoteurastus: Odysseus tempaa valepuvun pois päältään ja tekee kosijoista hakkelusta viimeiseen mieheen. Kurjan kohtalon kokevat myös khoruksessa esiintyvät kaksitoista piikaa, joiden Odysseus uskoo olleen kompuksessa kosijoiden kanssa ja jotka hän ripustaa hirsipuuhun kaulastaan kiikkumaan.

Atwoodin uudelleen päivitetty tarina Penelopesta ja Odysseuksesta päättyy Haadekseen, jossa Odysseus silloin tällöin tapailee vaimoaan. He tekevät rauhallisen kävelyretken, nakertavat liljanvartta, kertovat vanhoja tarinoita. Juuri kun Penelopesta alkaa tuntua, että voisi unohtaa kiukkunsa ja antaa anteeksi sen, mitä on miehensä takia joutunut kestämään - jopa hyväksyä tämän vikoineen päivineen, Odysseus lähtee taas ja painelee täyttä vauhtia Lethejoelle syntymään uudestaan.

 

Minkäs se tiikeri raidoilleen mahtaa?