keskiviikko 1. lokakuuta 2014


                     Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (1996; suomennos 2006)

Ukrainalaisen, venäjäksi kirjoittavan Andrei Kurkovin romaanissa Kuolema ja pingviini (1996) palataan vuoden 1991 joulukuun jälkeiseen aikaan, kun 80 % Ukrainan väestöstä oli kannattanut itsenäistymistä ja maa oli irtautunut Neuvostoliitosta. Vaikka Ukraina oli nyt de facto itsenäinen valtio, jonka ensimmäisissä vaaleissa valitun presidentin valtaoikeuksia piti hallussaan Leonid Kravtsuk, sitä yhä edelleen leimasi kuitenkin vanhan neuvostoajan regimen synkkä perintö. Samasta lähteestä ovat peräisin myös romaanin vankka todellisuuspohja ja kafkamainen sävy. Omalla tavallaan menneeseen soviet-aikaan - mutta myös klassisen venäjänkielisen kirjallisuuden perussanastoon - kuuluu niin ikään myös romaanin päähenkilö, Viktor Zolotarjov.

Kurkovin kirjassa Viktor Z. esiintyy kaikessa tsehovilaisessa alistuneisuudessaan lähes tragikoomisena hahmona, jolla on vaikeuksia luoda syvällisiä suhteita kanssaihmisiinsä. Asiaa tuskin helpommaksi tekee se, että Viktorin suhde myös itseensä on vähintään yhtä vaikea. Mutta: "Minkäs sille voi, täytyy elää"; Sonjan sanat Anton Tsehovin Vanja-enossa voisivat hyvin olla Viktor Zolotarjovin lausumat. Vaikka elää täytyy, joutuvat Tsehoville olennaiset ihmisten väliset suhteet Kurkovin romaanissa esiintyvien juonenkuljetuksen somersaultien takia kuitenkin raahautumaan kainalosauvoilla ihmissuhteesta toiseen. Ainoastaan Viktorin suhde eläimeen tuntuu  toimivan eräänlaisena tsehovilaisena ihmissuhteena.

Pienen absurdin mestariteoksensa ns. koomiseen osaan - tosin hieman kyseenalaisessa muodossa - Andrei Kurkov tuo Misha-nimisen pingviinin, joka saapuu Viktorin elämään vararikon partaalla olevan eläintarhan jakaessa nälkäisiä eläimiä kaikille niistä huolehtimaan kykeneville. Mishan myötä Kurkovin romaani alkaa herttaisesti, lähes kuin kansansatuna nöpönenäisestä kaikkien rakastamasta nallekarhusta. Satumaailmasta haaveksiva lukija palautetaan kuitenkin pian ruotuun, kun nöpönenänalle osoittautuukin Viktorin adoptoimaksi kuningaspingviiniksi, joka tuo adoptioisän elämään myös oman yksinäisyytensä: [...] nyt nämä kaksi yksinäisyyttä täydensivät toisiaan, niin että syntyi vaikutelma pikemminkin keskinäisestä riippuvuudesta kuin ystävyydestä. Samalla tarinan painopiste siirtyy viimeistään tässä vaiheessa - lopullisesti - satumaailmasta kylmän realistisiin faktoihin. Venäläisten kansantarinoiden söpöilevä Misha-nalle katoaa, ja tilalle ilmestyy karhu, entisen järjestelmän maahan jättämä perintö. Tappavan perinnön myötä myös tarina muuttaa muotoaan: siitä tulee kertomus karhun syleilyssä kuristuvasta maasta, jossa musta huumori kohtaa tragedian ja absurdi muuttuu satiiriksi raadollisesta yhteiskunnasta. Mustan huumorin maan yllä leijuu harmaa, paranoidi realismi.

Yhteiskuntasatiiriksi kasvaneen romaanin myötä tarinaan ujuttautuu vielä kolmaskin pääosan esittäjä, kuolema, joka tuntuu olevan yksinäisen Viktorin pysyvin ja uskollisin seuralainen ja jota hän joskus oli luonnehtinut omatekoisella aforismilla: "Raskas elämä on parempi kuin kevyt kuolema."  Kuolemaa, kevyttä ja vähemmän kevyttä, on kaikkialla, ja se seuraa kertomuksen varsinaisen päähenkilön Viktorin kantapäillä lähes romaanin hamaan loppuun saakka. Jos kaunokirjallisen teoksen nimeä sopii ajatella jonkinlaisena tuoteselosteena sen sisällöstä, harvalla romaanilla on ollut osuvampaa nimeä kuin Kuolema ja pingviini -romaanilla: molemmat ainesosat löytyvät reseptistä, jonka ristiriitaisen tragikoomisista aineksista Kurkov on kitkerän kakkunsa leiponut.

Viktor Zolotarjov on nelikymppinen "kirjoittaja", joka on juuttunut lehtikirjoitusten ja lyhytproosan väliin ja jolta kaikkein parhaiten onnistuvat niin lyhyet kertomukset, että vaikka niistä jotakin maksettaisiinkin, hän ei tulisi niillä toimeen. Koska Viktorin kirjoittajan laatu ei vastaa vaatimuksia, joita nykyajan lehtikirjoituksille asetetaan, hän ei ole onnistunut saamaan jalansijaa sanomalehdistössä. Julkaistuissa jutuissa pitää tätänykyä olla verta tai vaihtoehtoisesti vaikkapa outoa rakkautta - lehtikertomus vaatii sensaatiota. Kuin ihmeen kautta toivorikas lyhytproosan kirjoittaja pestataan kuitenkin vaikutusvaltaiseen Stolitshnyje vesti -sanomalehteen, jossa tarvitaan lahjakasta nekrologien, muistokirjoitusten, laatijaa vielä eläville merkkihenkilöille, niin tunnetuille kansanedustajille kuin roistoillekin, kulttuuri-ihmisiäkään unohtamatta. Työsopimusehdot ovat hienot: alkupalkka 300 dollaria kuussa, työaikataulu vapaa. Omalla nimellä ei tosin saa kirjoittaa, vaan on käytettävä nimimerkkiä, vaikkapa nimeä "Joukko tovereita".

Sanomalehden päätoimittajan ohjeistuksen mukaan Viktorin on laadittava eräänlainen ristikortisto Erittäin Tärkeistä Henkilöistä, joista päivälehdet kirjoittavat. Niinpä tuleva nekrologisti näkeekin jo itsensä lahjakkaana muistokirjoitusten kirjoittajana, lyhyen proosan mestarina, joka laatii muistokirjoituksia ennalta ikään kuin varastoon siltä varalta, että Erittäin Tärkeä Henkilö sattuisi kuolemaan. Myös Igor Lvovitshin, sanomalehden päätoimittajan mielestä Viktor on oivallinen nekrologisti, jonka kynänjälki on kaunista ja korkealentoista. Ainoana negatiivisena yksityiskohtana on, että Viktorin valitsemat, tulevat vainajat, ovat Kiovan asukkaita. Pääkaupunki tietysti imee kaikki enemmän tai vähemmän huomattavat ihmiset kuin pölynimuri, mutta asuu heitä muissakin kaupungeissa, neuvoo päätoimittaja.

Silmäätekevien ihmisten lisäksi pääkaupunkiseutu on imenyt itseensä myös ne tahot, jotka hoitavat huomattavien henkilöiden muuttamisen huomattaviksi vainajiksi. Romaanissaan Kurkov viitoittaa tien mielenvikaiseen maailmaan, joka rakentuu monimutkaisesta palapelistä, yhtä aikaa tappavasta ja pelottavan realistisesta: Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisinä kaoottisina vuosina Ukrainassa syntyy kuin maasta polkaisten ja yhtä jalkaa samanlaisen Venäjällä tapahtuvan ilmiön kanssa symbioottinen suhde politiikan, järjestäytyneen rikollisuuden ja häikäilemättömien ns. liikemiesten välille. Valtio on hajoamassa, koska hallinto on pelkkä vitsi, maata hallitsevat katujen lait: palkkamurhat, huumekauppa, salakuljetus, lahjonta.

Tähän moraaliseen tai paremminkin moraalittomaan ilmastoon Kurkovin tarinan pikimusta huumori istuu kuin gangsterin luoti kilpailevan gangsterin otsaan. Tässä ympäristössä myös klassinen muistokirjoitusgenre kaikkine tekolyyrisine kliseineen puhkeaa uljaaseen kukintaan Viktorin laatimissa nekrologeissa, joista ensimmäisen Viktor lukeee sekavin tuntein painotuoreesta Lvovitshin lehdestä. Kuitenkin huomattuaan, että kaikki hänen kirjoittamansa sanat ovat paikoillaan eikä päätoimittajan saksista ole jälkeäkään, vääntäytyy jostakin tajunnan syövereistä esiin kauan sitten unohdettu tunne, itsetyytyväisyys: Kirjailija ja kansanedustaja Aleksandr Jakornitski on poissa. Parlamentin salin kolmannen rivin istuin on tyhjä. Sen ottaa pian haltuunsa joku muu, mutta monien Aleksandr Jakornitskin tunteneiden sydämiin jää tyhjyyden ja syvän menetyksen tunne...

Monien sydämiin tyhjän paikan jättänyt Jakornitski kuolee pudotessaan kuudennen kerroksen ikkunasta, jota on pesemässä. Ikkuna on jostakin syystä muualla kuin hänen kodissaan ja putoaminenkin tapahtuu kaiken lisäksi yöllä. Jakornitski-episodista muodostuu lopulta mafiasävytteinen jatkokertomus, kun myös kansanedustajan Kansallisoopperan solistina laulaneen rakastajattaren, Julija Andrejevna Parhomenkon nahkavyöllä kuristettu ruumis löytyy myöhemmin köysiradan alaseisakkeelta.

Pian Viktor joutuu huomaamaan, että hänen nekrologipalstansa onkin todellisuudessa eräänlainen tappolista, jota noudattaen jokin tuntematon järjestö likvidoi vihollisiaan. Viktor saa niin ikään myös huomata, että vaikka Kiovan asujaimisto vähenee, ristikortisto voi paksusti ja lihoo lihomistaan; Viktorille kasaantuu läjäpäin tietoja Erittäin Tärkeistä Henkilöistä myöhempää käyttöä varten. On suurten tehtaitten ja osakeyhtiöiden johtajia, joita syytetään rahojen varastamisesta ja niiden siirtämisestä länsimaisiin pankkeihin. On myös kielletyillä raaka-aineilla kauppaa käyviä liikemiehiä ja toisia, jotka myyvät tehtaittensa koneita ja laitteita tavaranvaihtokaupan savuverhon piilossa ulkomaille omaan laskuunsa. Kun Viktor yrittää saada päätoimittajalta tietoa työnsä todellisesta tarkoituksesta, hän saa vastaukseksi kehotuksen kuvitella mitä haluaa. Mutta muista, että heti kun sinulle kerrotaan työsi tarkoitus, olet vainaja, päätoimittaja jatkaa ja hymyilee surumielisesti.

Varsinkin tarinan alussa Viktor sen sijaan viettää kotonaan lähes idyllistä hiljaiseloa seuranaan pingviini Misha, joka tarinan mittaan kasvaa vajaan metrin korkuisesta, eläintarhasta päähänpiston vuoksi puolivanhingossa hankitusta kotieläimestä lähes Viktorin veroiseksi pääosan esittäjäksi. Viktor tajuaa itsensä ja pingviinin välisen kohtalonyhteyden, suorastaan eräänlaisen sielunveljeyden: kumpikin kärsii yksinäisyydestä ja lähes totaalisesta sosiaalisesta vieraantumisesta. Mishan kohtaloksi koitui joutuminen eroon lajitovereistaan, etelämantereen pingviinipopulaatiosta, ja Viktorin maailma puolestaan romahti Neuvostoliiton romahtaessa ja yhteiskunnan rakenteiden rajusti muuttuessa. Romaanin alkuun sijoittuu ihastuttava laatukuva, intiimi interiöörikohtaus Mishan ja Viktorin yhteisestä kotielämästä: Kiovan harmaassa ja sateisessa aamussa pingviini ilmestyy Viktorin makuuhuoneen oviaukkoon, seisoo hetkisen paikoillaan ja tulee isäntänsä luo, painautuu hänen polviaan vasten ja jää siihen. Viktor silittää herttaista eläintä.

Lukijaa ehkä eniten viehättää Mishassa eläimen inhimillisyys, kun se unettomuutta potevana tallustelee huoneistossa jättäen perästään kaikki ovet auki. Välillä etelämantereen entinen asukki jättää tallustelut sikseen, jää paikoilleen ja huokailee raskaasti kuin elämään ja itseensä väsynyt vanhus. Vaikka uni ei aina tulekaan silmään, niin ruoka on kuitenkin hyvää ja sitä on riittävästi: näemme Viktorin ottavan pakastelokerosta pakastetun alaskanseidin ja asettavan sen Mishan lautaselle, joskus hän ostaa pingviinille kaupasta kilon pakastelohta, joskus taas Misha tekee selvää turskasta.

Kun Viktor palaa kotiin Harkovaan tekemältään matkalta, Misha odottaa jo eteisessä, hymyillen, kuten Viktor tulkitsee pingviinin silmissä välähtelevistä iloisista kipinöistä. Ainakin joku odottaa minua tässä maailmassa, Viktor ajattelee pingviinin tallustellessa huoneistoon hänen perässään. Viktor elää elämäänsä Mishan kanssa kahdestaan, keskinäisessä riippuvuudessa, joka luo heidän välilleen miltei sukulaisuussuhteen. Joskus pingviini painaa valkean rintansa isäntänsä polvea vasten, joskus se osoittaa hellyyttä, tosin joltisenkin viileätä, tökkäisemällä tätä kylmällä nokallaan kaulaan, joskus se laskee päänsä isäntänsä polvelle ja saa tämän säpsähtämään.

Yhdessä Viktor ja Misha lähtevät myös retkelle paksun jääkerroksen verhoamalle Dnipro-joelle. Joella tapahtuvassa kohtauksessa on jotakin slapstick-komedian sukuun kuuluvaa Marx-veljesten elokuvallisuutta, jossa mykän Harpo Marxin osaa näyttelee Pingviini Misha. Jäällä istuu pilkkijöitä kuin liikkumattomia paksuja korppeja, joiden ohi kuljetaan kohti isoa, paljaiden jalkapohjien jälkien reunustamaa avantoa. Sen nähdessään Misha säntää eteenpäin ja sukeltaa veteen kuin ohjus. Kohtalaisen rupeaman päästä pakkasilmaa viiltää pilkkijien kauhunhuuto: Misha on sukeltanut jäiden seasta ylös.

Mishan kaikkein hienoimmaksi osasuoritukseksi kohoaa kuitenkin esiintyminen hautajaisvieraana. Premiääri tapahtuu kuuluisan pingvinologin, Stepan Jakolevitsh Pidpalyin maahanpanijaisissa, joissa Viktor ja Misha ovat tiedemiehen viimeiselle matkalle tulleet ainoat saattajat. Naapurihautajaisissa, joissa hyvästellään eräs maan monista gangstereista/oligarkeista, on sitäkin enemmän väkeä. Mustavalkoinen pingviini herättää naapurihautajaisten tyylitietoisissa saattajissa ansaittua huomiota - onhan Mishan hautajaisasu erinomaisen comme il faut, ja itse pingviini, hautajaisissa esiintyessään, upeaa tyyliä, ikään kuin parasta laatua, ja tuo tapahtumalle tiettyä lisäarvoa. Pian Viktor ja Misha saavatkin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Tuhat dollaria kerralta, ota tai jätä.

Vaikka Viktor tuntee saavansa frakkipukuiselta pingviini-ystävältään eräänlaista empatiaa, hän kuitenkin tuntee yksinäisyyden alituisen läsnäolon kuin loputtomasti jatkuvan syksyn, kuihtumisen ja surun ajan, joka kaipaa mennyttä. Kuitenkaan mennytkään aika ei ole ollut Viktorille erityisen onnellista aikaa, sillä se muistuttaa hänelle, ettei hänellä ole ollut onnea naisten kanssa - kaikki ovat olleet jotenkin omituisia. Hiljaisia, huomaamattomia. Ovat aikansa ja häipyvät. En jaksa enää.

Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin: Viktor on, ei suorastaan ystävystynyt, mutta kuitenkin jollakin tavoin tutustunut päätoimittajan juoksupoikana toimivaan, hämärätaustaiseen Mishaan, jota hän kutsuu Misha-ei-pingviiniksi erotukseksi varsinaisesta Misha-pingviinistä. Tuskin on edes kunnolla yhdessä ryypätty, kun Viktor äkkiä huomaa joutuneensa Misha-ei-pingviinin neljävuotiaan tyttären Sonjan eräänlaiseksi enemmän tai vähemmän vastahakoiseksi kasvatusisäksi. Viktorin isäksi tuloa on edeltänyt tapahtuma, jota Misha-ei-pingviini luonnehtii vertaukseksi korttitalosta, joka luhistuu sen jälkeen, kun alimmainen kortti on vetäisty pois. Luhistuneen korttitalon jäännöksistä Viktor löytää Misha-ei-pingviinin jättämän viestin: "Jätän Sonjan sinulle - vastaat hänestä hengelläsi. Tulen, kunhan pöly laskeutuu."

Kun kohtalo kerran puuttuu peliin, se ei annostele antejaan teelusikalla, vaan mättää isolla kauhalla. Viktorin ja Sonjan välille kehittyy eräänlainen ohuehko ystävyyssuhde, joka entistäkin enemmän korostaa Viktorin eristyneisyyttä aikuisten normaalista yhteiskunnasta, onhan Sonjakin loppujen lopuksi vain väliaikaisesti hänen huollettavakseen jätetty pieni tyttö. Kuitenkin väliaikaiseksi aiotun holhokin isä saa surmansa, niin kuin kaikki, traagisesti, kuten viestiä tuomaan tullut, kiinalaisessa toppatakissa ja mustassa neulepipossa Viktorin ovella seisoskeleva laiha ja ajelematon mies toteaa. Misha-ei-pingviini on ennättänyt kuitenkin ennen traagista hengenmenoaan jättää Sonjalle suuren summan  rahaa, jolla Viktor pestaa Sonjalle lastenhoitajan. Kohtalon kauhalle on jälleen löytynyt rapsakkaa käyttöä, sillä Viktorin huusholliin ilmestyy nyt toinen naispuolinen asukas, seitsentoistavuotiaalta farkkuinen ja villajumppereineen vaikuttava kaksikymppinen Nina.

Kuten asiaan kuuluu, Viktor ja Nina löytävät toisensa ennen pitkää, ja Viktorin entisessä poikamiesasunnossa kehkeytyy jotakin, joka muistuttaa perhe-elämää. Öisin Viktor saattaa maata valveilla tuntien outoa mielihyvää siitä, että arki on järjestyksessä, että hänellä on kaikkea, mitä normaaliin elämään tarvitaan: vaimo, lapsi, lemmikkipingviini. Vaikka Viktorin rationaalisesti ajatteleva aivopuolisko todistelee, että Viktorin ja Ninan yhteenkuuluvuus on keinotekoista, hän torjuu tiedon ja lepää mukavuuden tunteessaan ja väliaikaisen onnen illuusiossa. Viktorin ongelmana tuntuu olevan hänen kykenemättömyytensä syvällisiin parisuhteisiin, jolloin ainoaksi tähän kategoriaan kuuluvaksi suhteeksi jää hänen aito sitoutumisensa Misha-pingviiniin: Jos me lähdemme kolmisin tai jopa nelisin Ninan, Sonjan ja pingviinin kanssa kävelylle, joku kääntyy katsomaan ja ajattelee:"Siinäpä yksituumainen perhe!", Viktor hymyilee surumielisesti omalle kuvitelmalleen.

Muisto Misha-ei-pingviinin traagisesta kohtalosta ei kuitenkaan jätä Viktoria rauhaan. Kun Viktor huomaa, että hänen tietämättään huoneistossa ramppaa öisin - milloin milläkin asialla - kansaa kuin Dnipropetrovskin rautatieasemalla, hän alkaa pohtia lukkojen vaihtamista. Asioista perillä olevat tahot vakuuttavat kuitenkin, ettei sellaista ovea olekaan, jonka saisi kokonaan lukituksi. Näiden Kiovan kauko-ohjattujen kummisetien ei tarvitse tulla nähdyksi - riittää, että jättää pienen, havaittavissa olevan jäljen käynnistään, ja Viktorin kaltaiset, jo vanhan järjestelmän aikana pelkäämään totutetut ihmiset murtuvat. Samalla kun varjomainen, kasvoton uhka kasvaa, Viktor oivaltaa aina vain selvemmin, että häntä tarkaillaan kuin myös sen, kenelle kellot nyt tällä kertaa soivat. Lopullinen isku tulee kuitenkin postitse.

Viktorin joutuessa käymään ns. virkamatkallaan Harkovassa ja tarvitessa babysitteriä pingviinilleen hänen mieleensä muistuu vanha vitsi pingviinistä ja miliisistä. Turhia aikailematta hän soittaa miliisiaseman numeroon ja saa puhelimeen aliluutnantti Sergei Fishbeinin. Siitä alkaa Viktorin ja Sergein välillä kehityskulku, josta olisi voinut sukeutua ajan mittaan todellinen ystävyys ja jolle heti ensitapaamisessa juodaan jopa veljenmaljat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Sergeille on tarjottu Moskovasta miliisin paikkaa; palkka on kymmenkertainen ja asunto ilmainen - jälleen tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Sergein lähdettyä Venäjälle Viktoria ympäröivään yksinäisyyden muuriin on jälleen tullut uusi tiili. Kotonaan Kiovassa Viktor viettää kuitenkin kohtuullista perhe-elämää Mishan, Sonjan ja Ninan kanssa; Sergei on miliisinä Moskovassa. Silloin saapuu ulkomailta paketti, tullimaksu 20 dollaria kurssin mukaan.

Paketti on painava pahvilaatikko, jonka sisällöksi paljastuu outo tummanvihreä ja nelisärmäinen kannellinen vaasi, jonka kansi on teipattu kiinni. Ohessa on kirje, jossa todetaan, että Sergei on saanut surmansa Krasnaja Presnjan miliisiosaston työtehtävää suorittaessaan Moskovan ulkopuolella. Vaasi on muistouurna, jossa oleva Sergein tuhka voidaan haudata hänen kotiseudulleen Ukrainaan. Uurnaa katsellessaan Viktorin mieleen nousee tunne iäksi menetetystä onnesta.

Pian tämän jälkeen kohtalon kauha mättää Viktorin tielle miehen, jonka Stolitshnyje vesti -sanomalehti on pestannut uudeksi nekrologien kirjoittajaksi. Tunnelma muuttuu kafkamaiseksi, kun Viktor pääsee näkemään sanomalehden uuden nekrologistin laatiman muistokirjoituksen henkilöstä nimeltä Viktor Zolotarjov. Jo epitafin rajut alkusanat hätkähdyttävät Viktoria: Häntä voisi siekailematta sanoa epäonnistuneeksi kirjailijaksi, jos hän olisi rajoittunut pelkkään kirjallisuuteen tai toimitustyöhön. Mutta vaikka häneltä silminnähden puuttui puhtaasti kirjallista lahjakkuutta, hänellä oli selvästi liikaakin toisenlaista lahjakkuutta - juonten ja kuvioiden laatimisen lahjaa. Seuraavaksi Viktor saa nekrologistaan lukea, minkälaisia juonia ja kuvioita hän oli laatinut, ennen kuin pamautti aivonsa pihalle Stetshkin-pistoolilla likvidoituaan ennen sitä kansanedustaja Jakornitskin samaisella aseella. Lahjakkaasti laaditut juonet ja kuviot sisältävät uuden nekrologistin mukaan 118 murhattua tai epäilyttävissä oloissa surmansa saanutta ihmistä, kansanedustajista tehtaanjohtajiin ja ministereihin.

Viktor ymmärtää, että hänellä on aikaa vielä yhteen kirjalliseen tuotokseen, kirjeen kirjoittamiseen Ninalle. Pyydettyään ensin Ninaa pitämään Sonjasta huolta hän jatkaa: Minun on lähdettävä joksikin aikaa pois. Tulen, kunhan pöly on laskeutunut. Musta huumori kohoaa korkeuksiin - sananmukaisesti - ennen kuin Viktorin huulilta kohoavat hänen viimeiset, Kuolema ja pingviini -kirjassa lausumansa kuolemattomiksi jäävät sanat: Pingviini olen minä.