maanantai 1. syyskuuta 2014


                           Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (2009; suomeksi 2011)

Kansallisvaltioiden historioista on mahdollista löytää erilaisia inhimillisiä ikäkausia, lapsuutta, varhaisnuoruutta ja murrosikää, sekä lopulta, ehkä historian huipentuessa onnelliseen vaiheeseen, myös aikuistumista. Kuitenkin ennen tasaiseen aikuisuuteen alistumista monet valtiotkin joutuvat käymään läpi ihmisen kehityskulkuun kuuluvan vaiheen, murrosiän. Onpa kysymyksessä sitten ihmislapsen tai jonkin yksittäisen valtion kehityskaari, murrosajassa ei suinkaan aina ole helppoa elää. Sen käsitteleminen kaunokirjallisuuden keinoin saattaa kuitenkin olla sitäkin antoisampaa.

Mari Saat, joka kirjailijantyönsä lisäksi opettaa taloustieteilijänä yritysetiikkaa Tallinnan teknillisessä yliopistossa,  julkaisi vuonna 2009 romaanin Lasnamäen lunastaja, joka jo vuotta aiemmin oli palkittu Viron parhaana romaanina. Romaanissaan Saat kuvaa tätä murrosiän dramaattista ikäkautta Viron kansallisvaltion vuonna 1991 alkaneen toisen itsenäistymisvaiheen aikana; ensimmäinen vuonna 1920 alkanut itsenäisyysvaihe päättyi vuonna 1940, jolloin Virosta tuli yksi neuvostotasavalloista. Viisikymmentä vuotta kestänyt neuvostoaika jätti Viroon arviolta 400.000 etnistä venäläistä, joista n. 170.000 on ilman minkäänlaista kansalaisuutta väestössä, jonka kokonaismäärä on pyöreästi 1.3000.000 ja joka kutistuu jatkuvasti.

Virossa demografinen murros tapahtui yhtä jalkaa toisen, ehkä vieläkin rajumman muutoksen kanssa. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa vuosikymmenet kärvistellyt neuvosto-Viro huomasi 1990-luvulla äkkiä olevansa vapaa siirtymään kapitalistiseen markkinatalouteen ja sen kylkiäisenä tulleisiin arvoihin. Mari Saatin Lasnamäen lunastajassa kerrotut tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Viro on liittynyt EU:iin, mutta ei vielä ole mukana rahaliitossa. Uudesta poliittisesta vapaudestaan hurmaantuneessa Virossa myös taloudellisesta vapaudesta tulee suurta, suurempaa kuin konsanaan kapitalismin alkuperäisessä syntymämaassa Yhdysvalloissa; käytössä on mm. maailman ensimmäinen tasaverojärjestelmä, ulkomaisia sijoituksia rohkaistaan erilaisilla etuuksilla ja työvoimakustannukset ovat alhaiset. Liberalistisen talouspolitiikan alkuinnostuksessa nopeat ja rohkeat hankkivat suuria omaisuuksia, ja hyvinvoinnin rakettimainen kasvu näissä piireissä onkin päätähuimaavaa.

Mitalin toiselta puolelta löytyy sen sijaan toisenlainen maailma, ankaran taloudenpidon, heiveröisen sosiaalipolitiikan ja sivurooliin jääneen terveydenhuollon maailma, joka on vähävaraisille, sairaille ja huonossa yhteiskunnallisessa asemassa oleville kalsea yhteiskunta. Tämä vähäosainen, maton alle lakaistu väestönosa nousee Mari Saatin romaanissa pääosaan venäjänvirolaiseen vähemmistöön kuuluvan yksinhuoltajan, Natalja Filippovnan, hahmossa.

Tarinan alkaessa lukija tapaa naiivin, lähes infantiililta vaikuttavan  Nataljan, 45-vuotiaan naisen, joka ei osaa valtionkieltä, mutta jonka elämä on yleisesti ottaen mallillaan: on mukava kaksio Lasnamäen betonilähiössä, on virolaista keskitasoa oleva, suuren elektroniikkatehtaan maksama työpalkka ja on myös tunne jostakin sellaisesta, jota voisi kutsua vapaudeksi. Takana on kuitenkin myös jotakin sellaista, jota voisi kutsua siksi tavalliseksi tarinaksi. On nuorena solmittu avioliitto Grishan kanssa, neuvostoaliupseerin, joka hakkaa, sekä humalassa että vihaisena - mutta on myös unelmankevyt lomaromanssi Krimillä, kuuman auringon, lämpimän, sinisen meren ja miehen kanssa, joka vain koskettaa ja katoaa, tai kuin kevyt valkoviinin huuma, joka haihtuu, niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan, aivan kuin uni...

Vaikka krimiläisestä Volodjasta tulee Nataljan elämän kaunein ja haihtuvaisin uni, hänelle jää kuitenkin muutakin kuin vain pelkkä kaunis muisto eksoottisella niemimaalla koetusta romanssista - syntyy Sofia, kuin ilmetty isänsä. Uudessa tilanteessaan Natalja huomaa, että virolaiset naiset asuvat usein yksin ja kasvattavat lasta yksin, eivätkä aina suinkaan siksi, että mies olisi jättänyt heidät, vaan koska näiden itsevarmojen naisten mielestä se on oikein. Myös Nataljan mielestä niin on hyvä elää, sillä hän ajattelee olevansa jo riittävän vanha tyytymään vain lapseen. Hän ei ole miehennälkäinen monien venäläisnaisten tavoin, jotka alistuvat melkein mihin tahansa, jos vain saavat sänkyynsä miehen.

Nataljan rakkauslapsi on hänkin kuin unelma, teini-ikään edettyään hoikka ja notkea pajunvirpi, jonka sormet ovat sirot ja pitkät ja hiukset vehnänvaaleat. Kaiken lisäksi pajunvirpi lukee sujuvasti viroa ja myös englantia, ja koulutodistuksessakin on vain pelkkiä kiitettäviä. Tytär Sofialla on myös salaisuus, jota hän ei voi kertoa kenellekään, ei virolaiselle, ei venäläiselle, sillä kaikki, niin virolaiset kuin venäläisetkin, pitäisivät häntä hulluna. Uuden aikakauden tyttö ei haaveile prinsessaunelmia, vaan hän tähtää järkevään tulevaisuuteen, yksioikoiseen ja täsmälliseen kuin virolainen maarahvas, hän tahtoo Viron presidentiksi. Ajatus - nainen presidenttinä - ei ensi alkuun tunnu mahdottomalta, onhan Suomella Tarja Halonen ja jopa Latvialla Vaira Vike-Freibergansa, mutta Sofian kohdalla asian tekee ylipääsemättömäksi se, että presidentti in spe olisi venäläistä alkuperää.

Kansakunnan kohtalossa tapahtunut raju murros toistuu yksilötasolla Nataljan ja Sofian elämässä. Kaikki saa alkunsa Sofian hampaista, joita ei enää hoideta ns. julkisella puolella vaan oikomistapaukset kuuluvat yksityissektorille. Apu löytyy Suomessa hammaslääketieteen tohtoriksi väitelleeltä nuorelta naiselta, joka puhuu viroa ja on kuin linnunpoika. Untuvikkomainen linnunpoikahammaslääkäri laatii puolitoista vuotta kestävän hoito- ja maksusuunnitelman, jonka mukaisesti kahdeksantoista kuukauden kuluessa maksettavaa tulisi kolmekymmentäkuusituhatta kahdeksansataa kruunua. Summa on niin valtava, ettei neljä ja puolituhatta kruunua kuukaudessa ansaitseva Natalja pysty sitä edes hahmottamaan. Pikaisella laskutoimituksella käy ilmi, että kahdella ihmisellä olisi käytössään kolmekymmentä kruunua päivässä. Eihän se riitä edes ruokaan, kuiskaa Natalja, jonka kurkkua alkaa kuristaa. Äiti ja tytär aloittavat kuitenkin julman taistelun, jota Sofia vertaa 1600-luvulla käytyyn Pohjan sotaan vakuuttaen, että nälkää ei tarvitse nähdä: [...] ihmiset söivät sammalta ja puiden lehtiä! Ja silti jotkut selvisivät!

Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin Pohjan sodassa, sillä vatsassa tuntuu ontolta ja koko ajan on nälkä. Sofia alkaa kurkistella kadulla roskiksiin nähdäkseen, olisiko siellä vaikka tyhjä pullo. Ajatus on kuitenkin huono, sillä kodittomat ovat jakaneet kadut keskenään ja sopineet, kuka ottaa mistäkin roskiksesta. Nälän lisäksi Sofia ei halua vielä näitä yhteiskunnan hylkiöitäkin kimppuunsa. Ensimmäistä kohtalon iskua seuraa pian toinen: eräänä päivänä koulusta tultuaan Sofia löytää äitinsä keittiön pöydän äärestä itkemässä. Itkua riittää päiviksi ja öiksi eikä Natalja lopulta tiedä, nukkuuko hän ollenkaan vai vain itkee.

Kun koko maailman elektroniikkateollisuudella menee huonosti, myös vähäinen tallinnalainen Natalja joutuu tuntemaan sen nahoissaan: työssään tarkka ja nopea Natalja Filippovna saa kuulla, ettei hänen määräaikaista työsopimustaan jatketa. Nataljalle ei myöskään makseta irtisanomiskorvausta, koska määräaikaiset voi noin vain heittää yli laidan - se siitä työn laaduntarkkailusta, kehuista ja hyvistä arvosanoista. Ystävätär Kiira kiskoo Nataljan väkisin takaisin elämän toivottomuuden mustasta aukosta, ja Natalja ilmoittautuu työttömäksi: olemattoman pientä työttömyyskorvausta maksetaan pari kuukautta, ja sen jälkeen on löydettävä työtä, vaikka talonmieheksi tai siivoojaksi. Uusi umpikuja odottaa silläkin suunnalla, sillä kaikki sen tapaiset paikat on annettu eläkeläisille, jotka eivät tule toimeen pienellä eläkkeellään. Työnvälitystoimistosta ei löydy muuta kuin lohduttomuutta.

Ystävätär Kiira tulee käymään, ja tuomisina on ratkaisu: on työpaikka, vaikkakaan ei vakituinen, vaan väliaikainen sijaisuus, mutta pari kuukautta kuitenkin, ehkä neljä, viisikin kuukautta, ja työ tehdään pimeästi. Kiiran mukaan se on iltatyötä, hieman kuin huolehtisi sairaasta, ja parasta kaikesta, joka ilta saa rahat puhtaana käteen. Valtionkieltäkään ei työssä tarvita, mitään kieltä ei ylipäänsä tarvita. Natalja huomaa, että työpaikkakin on lähellä, Lasnamäellä, ei tehtaassa eikä missään hoitolaitoksessa vaan tavallisessa asunnossa. Työnantajia on vain kaksi, mies ja nainen.

Työnantajapariskunnan toinen puolisko, mahdottoman asialliselta tuntuva mies, pitää tyrmistyneelle ja (jälleen) itkevälle Nataljalle oppitunnin siitä, kuinka markkinamekanismi - kysynnän ja tarjonnan laki - toimii: kaikkea on osattava hyödyntää taloudellisesti, mitään ei saa tuhlata tai jättää käyttämättä. Joku tienaa aivoillaan, joku käsillään ja joku jalkovälillään. Kaikki myyvät sitä mitä heillä on: poliitikot myyvät aivojaan, joten miksi aivot olisivat sen paremmat kuin jalkovälikään? Lopulta Natalja pystyy myös kaikkein vaikeimpaan markkinaponnistukseen eli myymään idean itselleen. Hänessä asuu pieni mutta sisukas pragmaatikko, joka kertoo, että Vovan, työnantajan, käsitys asioista on tosi, koska se on hyödyllinen. Ryhtymällä prostituoiduksi Natalja tosiasiassa tekisi kaikille vain hyvää, auttaisi kaikkia. Kieltäytymällä hän sen sijaan aiheuttaisi vahinkoa kaikille, erityisesti Sofialle. Uudessa työssään Natalja toistelee mielessään "Kaksisataa viisikymmentä, kaksisataa viisikymmentä" kulloisenkin miehen ruumiin liikkeiden tahdissa, ja samassa kahdensadan viidenkympin tahdissa karttuu myös Sofian hammasrautoja varten perustettu tili.

Nataljan ensimmäinen hoito on Vovan liikeyrityksen vakioasiakas, suomalainen Jaakko, hintelä ja hailakas, kylmä ja liukas kuin sisilisko. Ensimmäisenä iltana saapuu Jaakon jälkeen vielä toinenkin vakiasiakas, Dima, venäläinen iso köriläs, ja silloin Natalja alkaa (jälleen) itkeä. Köriläs silittelee Nataljan hiuksia ja kyselee huolestuneena, mikä Nataljalla on hätänä. Nataljalta purkautuu ilmoille koko hänen surkea kohtalonsa, tyttären omaisuuksia maksava oikomishoito, potkut työpaikalta, uuden työn saamisen mahdottomuus viron kieltä taitamattomana, jatkuva pelko tyttären menettämisestä. Natalja puhuu ja puhuu, nopeasti ja hiljaa kuiskaten. Kun Dima poistuu Nataljan rauhoituttua, hän maksaa tariffin mukaisen hinnan - Nataljan kuuntelemisesta. Kun Dima tulee uuteen tapaamiseen, hänestä ei ole hyvä, että Natalja hokee mielessään kahtasataa viittäkymmentä - miksi ajatella rahaa, kun ruumis tienaa sitä joka tapauksessa. Ajatella voi jotakin parempaakin, kuten Herra anna anteeksi, anna näille syntisille anteeksi, anna näille syntisille anteeksi - silloin Natalja auttaisi Dimaa ja muita synnintekijöitä.

Näin Nataljan entinen inkantaatio, loitsu, muuttuu uuteen muotoon, ja samalla myös hänen vihansa asiakkaiden konemaisia ruumiita kohtaan muuttuu sääliksi, sääliksi ihmisiä kohtaan, joiden oli hädässään ostettava naisen ruumista saamatta muuta vastinetta kuin hetkellisen tyydytyksen, ei mitään, mitä voisi nimittää rakkaudeksi. Natalja muistaa Diman sanoneen, että kaikki täällä on rakkauden opettelua; ihmiset elävätkin vain oppiakseen rakastamaan, aidosti. Aito rakkaus on valon kaltaista, joka peittää kaikki, vihollisen ja murhaajan ja ilkeyden. Kun oivaltaa rakkauden, kaikki maailmassa on selvää. Lasnamäen lunastajan sanat on näin lausuttu - mutta epäselväksi jää, onko lunastaja Natalja Filippovna vai "Dima", Dmitri Dmitrjevitsh. Mies, joka näkee sieluperhosia talven lumisateessa ja haluaa ostaa Nataljan vapaaksi ammatistaan. Joka sulkee sisäänsä kaiken, koko tämän maailman, ja syleilee Maata levittäytyen tämän sinisen planeetan ympärille.

Eräänlaiseksi lunastajaksi osoittautuu - tosin useiden välikäsien kautta - myös Nataljan tytär Sofia, joka ystävänsä Raelin toimeksiannosta alkaa lukea kirjallisuutta tämän isoäidille. Isoäiti on ikivanha puolisokea nainen, joka näkee enemmän sokeilla silmillään kuin useimmat näkökykyiset ihmiset yhteensä ja on kiinnostunut lähes kaikesta taivaan ja maan välillä. Suuri pöytä on täynnä lehtipinkkoja - on Maaleht ja Äripäev, Newsweek ja Financial Times, National Geographic ja Der Spiegel. Päivälehtiä isoäiti ei lue, mutta uutiset pitää kuunnella radiosta ja televisiosta. Hänellä on myös kipakkoja mielipiteitä päivänpolttavista asioista kuten suu- ja sorkkataudista ja Euroopan unionista [...] ne tappavat vaikka oman äitinsä ollakseen kilpailukykyisiä! Miksi meidän eurooppalaisten pitää tapella amerikkalaisten kanssa, miksi meidän ylipäätään pitää tuottaa enemmän lihaa kuin syömme? Se on järjetöntä! Miksi me riistämme omaa maatamme? Virolaisista on tulossa yhtä tyhmiä kuin koko muusta Euroopasta!

Erään lukutuokion lomassa isoäiti esittää oivallisen analyysin rahan ja omaisuuden erosta. Tässä isoäidin, Raelin, Sofian ja Nataljan maailmassa kaikki tarvitsevat rahaa, koska raha on kaiken mittapuu, rahalla mitataan, minkä arvoinen kukin on. Kuitenkin on ihmisiä - Sofian kaltaisia - jotka eivät mittaa arvoja rahalla, se vain virtaa heidän sormiensa välitse. He eivät istu rahan päällä eikä se tartu heihin, piinaa heitä. Mutta omaisuus on toista maata - kun se alkaa piinata ihmistä, tämä ei saa koskaan kyllikseen, jolloin todelliseksi piinojen piinaksi muodostuu se, että vähäisinkin muren uhkaa pudota kädestä. Tällainen omaisuuden takia piinaa kärsivä on isoäidin ainoa poika, Raelin isä, joka vahtii tulevan perintönsä joka murua, ettei vain mitään joutuisi vieraille.

Isoäidin maailmankuva ei kuitenkaan ole täysin toivoton eivätkä kaikki ihmiset - oma poika mukaan lukien - ole pelkästään loputtoman itsekkäitä ja vain omasta edustaan kiinnostuneita. Raelin isä on osakkaana pienessä tehtaassa, jossa tehdään autoihin ja koneisiin piirilevyjä, ja nyt Nataljalle avautuu mahdollisuus aloittaa pikku tehtaassa entinen työnsä piirilevyjen elektronien polkujen juottajana. Polku, jota pitkin Natalja itse on kulkenut uuteen työpaikkaan - ja uuteen elämään - on ollut pitkä, sillä se on päätynyt lopulliseen päämääräänsä vasta Sofian, Raelin, Raelin isoäidin ja Raelin isän kautta kuljettuaan. Polun alkupäässä on seissyt Sofia, Nataljan tytär, omanlaisenaan Lasnamäen lunastajana.

Menneisyys ei kuitenkaan jätä Nataljaa, ei, vaikka uusi kevät on jälleen tulossa ja sen airut, kottarainen helisyttää huiluaan aamuvarhaisella kastanjassa roskalaatikon takana. Nataljan, nyt lähes 50-vuotiaan, kaiken ulkopuolella olevan, on pakko elää järkevästi turhia haihattelematta, opetella määrätietoisesti viron kieltä ja huolehtia lapsensa koulutuksesta. Mutta sitten eräänä iltana... Kiira, vanha ystävä, soittaa ja kertoo, että Nataljan entinen työnantaja, sutenööri-Vova, kutsuu kylään. Nataljan valtaa kylmyys ja hän vastaa, ettei enää koskaan tahdo kuulla Vovasta eikä tehdä sellaista työtä. Kiira on kuitenkin mestari taivuttelemaan vaikka rautanaulan kahdeksikoksi, ja niin Natalja lopulta suostuu tapaamaan Vovan, juomaan teetä ja kuuntelemaan, mitä jollakin paikalle myös kutsutulla entisellä asiakkaalla on sydämellään. Voisiko tuo asiakas olla hänen lämmin, hellä ja oudosti kadonnut Dmitri Dmitrjevitshensä?

Niinpä Natalja saapuu onnellisen odotuksen vallassa Vovan ja tämän rouvan Iran olohuoneeseen, upottavien nojatuolien ja sohvien valtakuntaan, pöydän ääreen, jolle on katettu konjakkipullo, lasit, teekupit ja vadillinen keksejä. Maljakossa hehkuu upea kukkakimppu - ja nojatuolissa istuu Jaakko, Nataljan ensimmäinen asiakas, kylmä ja liukas sisilisko. Dmitri Dmitrjevitsh katoaa toisen kerran, ja ansaan joutunut Natalja alkaa (taas) itkeä.

Kun käy ilmi, että Jaakko on kosioretkellä, Nataljan vastenmielisyys hiljalleen hiipuu, vaikka sydämessä tuntuu edelleenkin vain viileältä; siellä ei ole rakkautta. Rakkaus on nuorten hommia, Vova puuttuu asioihin ja jatkaa, että heidän ikäisten täytyy katsoa elämää järkevästi. Jaakko, yksinkertainen työmies tienaa enemmän kuin jotkut meidän ministereistämme, eikä eläkkeelle jäämisen jälkeenkään ole huolta, suomalainen eläkeläinen voi matkustellakin. Kun on ensin hieman lisää itkeskelty, Natalja nostaa epäröiden katseensa Jaakon silmiin. Jostakin niiden syvyydestä katsoo häntä vastaan se sama ikävä, se sama suru, joka nyt on pyyhkäissyt hänen ylitseen kuin keväinen sade. Natalja, kuin yksin maan sydämessä, auringonsäteen lävistämänä, lähettää avaruuteen, sinisen planeetan tuolle puolen, mykän rukouksen: Voi Herra, voinko minä todella tottua häneen niin, ettei hän inhota minua?

Vai tapahtuuko tarinassa kuitenkin niin, että surusilmäinen Natalja siirtyy vain prostituution yhdestä muodosta toiseen? Siihen kysymykseen ei kykene vastaamaan edes huiluna helisevä kevään ensimmäinen kottarainen kastanjassa roskalaatikoiden takana.