lauantai 1. helmikuuta 2014

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012, suomeksi 2012)

Joskus on mahdollista puristaa kokonainen kertomus yhteen sanaan. Sellainen ominaisuus on sanalla Jää Ulla-Lena Lundbergin vuonna 2012 julkaiseman romaanin nimenä. Kolmella kirjaimellaan Jää tuo lukijan ulottuville meren- ja maanläheisen eeppisen kertomuksen, joka samalla myös kätkee sisäänsä kokonaisen elämänfilosofian, ohjeen hyvään elämään. Lounaissaariston koululaisille suunnattu lehti Loisto kertoo saman asian hieman monilukuisemmin sanoin: Jäällä liikkumisen taito on saaristolaiselle välttämätön. Jäällä voi liikkua turvallisesti vain, jos tuntee jään ominaisuudet ja tietää, mitä seikkoja eri tilanteessa tulee ottaa huomioon. Koululaisille annetun ohjeen myötä "Jäästä" tulee - ei enempää eikä vähempää kuin "Elämän", mutta myös siihen kuuluvan "Kuoleman" metafora.

Lundbergin tarina löytää sijansa ajallisessa ja paikallisessa mikrokosmoksessa: tapahtumien aikajänne kattaa kolmisen vuotta kahden hengissä selvityn sodan jälkeisestä ajasta. Jatkosodan loppumisesta on kulunut puolitoista vuotta, kaupoista alkaa jälleen löytyä ostettavaa ja koko Suomi janoaa omaa kotia. Tarinassa "oma koti" löytyy Itämeren laidalta, Ahvenanmaahan kuuluvilta vieraanvaraisen maineesta nauttivien Luotojen karuilta kallioilta, mannerjään uurtamilta ja suuren meren saartamilta pikkusaarilta, jotka kartalla näyttävät joukolta kärpäsenkakkoja. 

Tätä omaa kotia on etsinyt ja nyt sen on myös löytänyt pieni perhe, pappi Petter Kummel, hänen vaimonsa Mona sekä näiden kaksivuotias tytär Sanna. Kertomuksen pääosaan nousee - "jään" ohella - pastori Kummel, aurinkoinen, hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen nuorimies, jonka uusi elämä saaristolaispappina on Jumalan lahja, niin hänelle itselleen kuin saariston asukkaille. Lähes yhtä tärkeän roolin romaanissa saa pieni ja vikkelä pastorska Mona, joka kokoaan suurempana ja turskina kersanttina johtaa pastorista, lapsistaan ja kanoistaan koostuvaa joukkuetta tiukkana mutta aina oikeamielisenä.

Petter Kummelin pientä, itä- ja länsiluotolaisista muodostuvaa seurakuntaa voisi parhaiten luonnehtia sanalla "sekalainen", kuitenkin tosin ilman sanaan usein liittyvää negatiivista latausta. Lundbergin eräs vahvuus on henkilöhahmojen sommittelussa, ja Jää-romaanissa näitä muotokuvia on yltäkylläinen määrä. Saarelaisista maalattu kuva ei kuitenkaan sorru liialliseen idealisointiin tai äidy ylenmääräisellä sokerilla kuorrutetuksi, sillä luotolaisten maalauksellisen pinnan alle kätkeytyy myös riitoja ja ikävää klikkiytymistä. 

Sekalaisesta seurakunnasta lukija kohtaa ensimmäisenä postinkuljettaja Antonin, joka veneineen muodostaa erään lenkin maailmankirjallisuudessa esiintyvien klassisten lautturien ketjussa. Antonin kautta alkaa myös soida Jään temaattinen overtyyri, alkusoitto, joka aavistuksen omaisena tummana merivirtana kulkee romaanin tapahtumien taustalla. Kun Antonin kyydissä Luodoille saapunut pastori Petteri on aikeissa astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima.

Veneestä laiturille noustuaan pastori, pastorska ja pikkuinen Sanna vaeltavat kirkollisen vastaanottokomitean saattelemana pappilaan, joka kohoaa kalliolla punaisena, kaakeliuunien lämpöä väreillen. Vastaanottokomitean tärkein jäsen lukkarin lisäksi on Adele Bergman, Osuuskaupan myymälänhoitaja, joka on tottunut tekemään päätökset ja jonka sanotaan komentelevan. Vaikka Adele komentelee, kirkkovaltuuston johdossa on kuitenkin lukkari, josta kasvaa nuorelle pastorille lähes isähahmo. Nyt Petterillä on käytännön tukena, oppaana ja ystävänä vanhempi mies, jonka hän adoptoisi mielellään, jos se kävisi päinsä alhaalta ylöspäin. 

Jähmeänä pinnan alla kulkeva tumma merivirta nousee kuitenkin näkyviin: pastorille paljastuu aikaa myöten, etteivät kaikki saarelaiset ole yhtä ihastuneita lukkariinsa kuin uusi pappi, joka aluksi uskoi saapuneensa ihanneyhteisöön. Saarelaisista löytyy sekä kateutta että kostonhenkeä lukkaria, kieltolain aikaista vihattua tullimiestä kohtaan, mutta myös myrkyllistä, sukupolvesta toiseen ulottuvaa kahtiajakoa itä- ja länsiluotolaisten välillä. Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta, valistaa kirkkovaltuuston puheenjohtaja uutta pappia, tulevaa kirkkoneuvoston puheenjohtajaa.

Kirkossa, jumalanpalveluksessa, sekalainen seurakunta on kuitenkin kuin yksi yhteenliitetty kokonaisuus, joka veisaa täysin palkein, väkevästi ja hitaasti, miesten matalan mylvinnän ja kuolemaa uhmaaviin korkeuksiin kohoavien naisäänten välillä vallitsee suurenmoinen jännite. Upeasti laulava seurakunta on Petteri Kummelissa saanut arvoisensa papin, joka on kuin hyvä saarna: herkkyys yhdistyneen empaattisuuteen ja seurallisuus hyvään tahtoon.

Luodoille saapuneessa seurallisessa ja aurinkoisesti hymyilevässä papissa ei ole mitään, mikä kertoisi hänen aiemmin kokemastaan suuresta ahdistuksesta, sodasta joka ei koskaan loppunut, jäyhästä ja mykästä kristillisyydestä, koko elämän sisäänsä sulkevasta toivottomasta harmaudesta. Tuberkuloosista, kenttäpappina nähdyistä kauhuista, teologian opinnoista, jotka olivat kuin tervanjuontia. Kun elämä on lopulta vereslihalla, väistyvät kalvava levottomuus, tuska ja epätoivo - Mona saapuu Petterin elämään. Papinrouva rakastaa miestään. Nuorten puolisoiden välillä rakkaus ei ole harvinaista, mutta papinrouvan rinnan hehku on aivan eri maata.

Kuitenkin myös tähän paratiisiin on päässyt livahtamaan pieni pirulainen, joka kuiskaa korvaan, kuinka pappi kulkee kylillä, syö herkkuja ja juo kahvia, puhuu puhumasta päästyään ja veisaa virsiä. Papinrouva sen sijaan on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoamaan, separoinut maidon, kantanut vettä, pyykännyt ja huuhtonut pyykit meressä. Ja tämä vain aamun aluksi. Kun mies pitkän päivän jälkeen saapuu kyliltä kotiin väsyneenä - jollaisena Mona hänet enimmäkseen näkee - papinrouvan pitäisi olla iloinen, kun hänen rakas miehensä on viimein kotona. Koska kuitenkin Monan osaksi jää saada mies luokseen vasta, kun tämä on loppuunväsynyt ja haluaa iltateen juotuaan päästä kiireesti nukkumaan, tuntee rouva mustasukkaisuutta: onhan seurakunta - jälleen kerran - saanut miehestä kohtuuttoman osuuden.

Pappilan kahden pikkutytön, Sannan ja parin vuoden kuluttua syntyvän Lilluksen kautta Lundberg kuvailee 1940-luvun lastenkasvatusta, jonka avainkäsitteet ovat kuri ja järjestys ja joiden kummankin pitämisessä Mona on ylivertainen. Kirjan alkusivuilla Petter joutuu todistamaan kohtausta kirkonmäellä, kun vihainen Mona pitää tiukassa otteessaan kiemurtelevaa ja huutavaa Sannaa. Pappi tuntee sisimmässään masennuksen sävähdyksen: onko Monan aina pakko? Ilmeisesti on, varsinkin kun kummatkin, niin Mona kuin Petter, ovat pyhästi luvanneet olla lastenkasvatuksessa johdonmukaisia. Yhteisesti sovituista säännöistä poikkeaminenhan johtaisi ajan ajatustavan mukaan vain lasten diktatuuriin. Petterin ihastellessa varhaiskypsää pikkutytärtään, joka isänsä kehuista innoissaan keimailee ja keikuttelee, Mona raivostuu: Älä yllytä tyttöä! Hänen on kertakaikkiaan opittava tajuamaan, ettei hän ole täällä päähenkilö.

Seurakuntalaiset, jotka paitsi vaativat kohtuuttoman suuren osan Petteristä itselleen, ottavat kertomuksessa myös suvereenisti paikkansa eräänlaisena kollektiivisena päähenkilönä varsinaisten pääosan esittäjien rinnalla - ovathan itsevarmojen ja ovelien luotolaisten kokouksetkin ainaisine äänestämisineen kuin demokratian oppitunti. Niin ajattelee ainakin Irina Gyllen, Neuvostoliitosta Suomeen paennut ja lopulta Luodoille kätkeytynyt naistentautien erikoislääkäri. Sen sijaan Irinan itsensä tarina kirjassa jää tarkoitukseltaan joltisenkin epäselväksi; siitä tulee lähinnä rauhoittavia napsivan Irinan ja hänen Neuvostoliittoon jääneen poikansa Jäähän ympätty löyhä sivujuoni. 

Saarten muu porukka onkin sitten verevämpää, vanhoja kettuja ja nuoria kukkoja, kuten läheisen saaren kirkkoherra Fredrik Berg luonnehtii. Juhannuksena nuoret kukot tekevät maihinnousun kirkkolaiturille, jossa nämä saaristolaispojat, nuoret snobit, muodostavat ryhmänä rennon mutta samalla myös tarkkaan harkitun kokonaisuuden. Näytös on suunnattu ensisijaisesti luotolaistyttöjen silmille, mutta se noteerataan myös klubitakkisten "huvipurjehtijoiden" keskuudessa, jotka auttamatta jäävät toiseksi saariston keikareiden rinnalla vaatimattomampine purjehdustaitoineen.

Saarelaisten perusjoukosta voisi poimia havaintoyksilönä vanhoja kettuja edustamaan vaikkapa Arthur Manströmin, opettajattaren komean, pystynenäisen miehen, jolla on elämää suurempi ego ja ääni kuin ensirakastajalla. Hän kutsuu itseään talonpoikaiskalastajaksi, mutta kun puhelahjoja jaettiin, Arthur Manström oli jonossa ensimmäisenä ja kahmi itselleen niin paljon kuin suinkin sai. Arthur puhuu vaikka varpuset alas räystäältä, hän kääntää huomion itseensä, mairittelee ja lirkuttelee. Ne jotka eivät Arthurista pidä, vihjailevat että hänellä on ns. ongelma - ei ole koskaan aivan selvin päin. Mutta jos niin olisi, niin siinäkin tapauksessa olisi kyseessä salonkifylla sen miellyttävimmässä muodossa, sillä hopeakielinen Arthur on aina hyväntahtoinen ja konverseeraa rakastettavasti. Vanha kettu elää vaimonsa palkalla mukavuudenhaluisena, halliten talonpoikaiskalastajan miehistä maailmaa vaivattomasti, palvottuna ja ihailtuna.

Nykyajan filosofit ovat esittäneet, että ihminen on ainoa olento, joka esineellistää ympäristönsä ja luo siten yhdensuuntaisen valtasuhteen. Tämä yhdensuuntainen valtasuhde ei päde Lundbergin kirjan eetokseen, sillä kirjassa sen keskeinen elementti "jää" on kokenut lähes personifikaation kaltaisen elollistamisen. "Jää" on kiistatta eräs romaanin päähenkilöistä, joka säilyttää itsenäisyytensä, jopa päätöksiä tehdessään. Lundberg menee tätäkin pidemmälle kuvaillessaan romaaninsa alkupuolella, kuinka meri on "jäässä" vaikka ollaan jo pitkällä kesän korvalla: illan väistyvässä valossa meri on valkoinen kuin peilikirkasta pintaa peittäisi jää. Näin "jää" hallitsee poissaolevanakin, ollessaan jatkuvasti läsnä ihmisten alitajunnassa. Mutta silloin kun meri on todellisesti jäätynyt, jää lepää saarten välissä kuin lattia, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljaisuus. Kevään tehdessä jälleen tuloaan aurinko syö jäätä päivisin, niin että jääpeite pehmenee iltapäivää kohti; ulappa on kuitenkin vielä jään peitossa. Nyt käsillä ovat ne ajat, jolloin jää ei kanna eikä petä. Se on oikukas kuin tytönheitukka, joka houkuttaa kulkemaan ohuen jään alueelle, mutta jolta ei enää pääsekään takaisin edes omia jälkiään pitkin. "Jää" on petollinen eikä siihen ole luottamista. Kun "jää" sitten pettää, murtuu myös elämä: tarinan pinnan alla tummana kulkeva merivirta murtaa kummankin.

Jään murtuminen on tarinan huipentuma, kliimaksi, jota kohtaamaan lukijaa on vaivihkaisesti valmisteltu kertomuksen alusta alkaen. Se että Lundberg jatkaa tarinaansa vielä tämän jälkeenkin, osoittautuu ongelmalliseksi ratkaisuksi tarinan sisäisen jännitteen kannalta - kliimaksista tuleekin antikliimaksi. Lundbergin laatima jälkinäytös, epilogi, tulee kuin puskasta ja vie tehoja traagisuudessaan hienosti kuvatulta kliimaksilta. Lukija alkaa miettiä, olisiko yhden elämän päättyessä myös kirjan pitänyt loppua elämän ja kuoleman metaforana toimineen jään pettäessä. Nyt kirjailijattaren tekemä ratkaisu on melkein kuin jos näyttämölle olisi Sir Laurence Olivierin jälkeen ilmestynyt Markus-setä.

Viimeisen sanan saakoon Anton, lautturi: Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksi ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta (...) Niin pitääkin olla, sillä kaikki virtaa ja muuttuu ja murtuu. Sellainen on maailman meno (...)