Karachin kaduilla jopa hautajaisväki kääntää katseensa taivaaseen, kohti sadetta ja putoavia lehtiä. Vesiryöppyjen keskellä sumeat hahmot tanssivat keskenään. Tartun Karimin käteen ja vedän hänet mukaan musiikkiin. "Seuraa minua", sanon. "Minä tunnen tien."
Näin päättyy Kamila Samsien romaani Kartanpiirtäjä hautajaisiin, joissa häilyvät hahmot tanssivat sateen ja putoavien lehtien lomassa. Romaani kokonaisuudessaan onkin eräänlainen kuvaus tanssista, tanssista elämän pyörteissä. Romaanissa elämän tanssi sekä alkaa että loppuu Karachissa, pakistanilaisessa rönsyliljamaisessa kaupungissa, jossa on vaarallista kävellä ja jonka tehdasalueella on ulkonaliikkumiskielto. Elämä tiivistyy taloihin, autoihin, yksityisiin klubeihin, kouluihin ja puutarhoihin, joista yhdessä tarinan alkaessa romaanin Julia ja Romeo, Raheen ja Karim, etsivät Aleksanteri Suuren armeijan muinaisia jalanjälkiä.
Kunnon shakespearelaisen draaman tavoin myös Karachin rakastavaisten elämää varjostaa Suuri, Kauhea Salaisuus. Jo alkusivuilla salaisuutta veivataan sinne tänne, luodaan merkitseviä katseita ja ollaan kuin suoraan Indian Intelligence Bureausta kotoisin. Samaisessa puutarhassa istuen Raheenin isä Zafar tyrkkii äidin, Yasminin, tuolia morsemerkkejä lähettäen, ja lopulta Yasmin lupaa tyttärelleen kertoa jonain päivänä koko tarinan. Tätä vatkaamista ja veivaamista lukija seuraa sekavin tuntein vielä runsaat kolmesataa sivua, ennen kuin tarina kerrotaan ja salaisuus paljastuu kaikessa raadollisuudessaan. Näin kirjan ytimenä ja tapahtumien katalysaattorina toimii salaisuus, joka on kuin sipuli; se kasvattaa ympärilleen aina vain uusia kerroksia, kunnes se on paisunut jättimäiseksi ja sen on pakko lopulta räjähtää.
Se mitä sipulin ytimestä löytyy, on toinen shakespearelainen tarina, näytelmä nimeltä Kesäyön unelma, josta Maheen, Karimin tuleva äiti nykäisee vuoden 1971 Karachissa iskevän synopsiksen muutamalla lauseella: Hermia rakastaa Lysanderia ja Lysander rakastaa Hermiaa, mutta myös Demetrius rakastaa Hermiaa, vaikka rakastikin ennen Helenaa, joka edelleen rakastaa Demetriusta ja vihaa Hermiaa, koska Demetrius rakastaa Hermiaa eikä häntä. Siis Helenaa. Vai oliko se Hermiaa?
Kamila Samsien Kesäyön unelma saa alkunsa antiikin Ateenan sijasta vuoden 1971 Karachissa, jossa neljä nuorta on löytänyt toisensa: Zafar on kihloissa Maheenin kanssa ja Ali Yasminin kanssa. Sitten vaihdetaan pareja, ja Zafar avioituu Yasminin kanssa ja Ali Maheenin kanssa, Maheenin sanoin: Tämä parinvaihtohomma. Se on kuin rivitanssia. Karachin seurapiirit kummeksuvat tapahtunutta, mutta tilanne rauhoittuu, kun Zafarin ja Yasminin tytär Raheen syntyy, ja samoihin aikoihin niin ikään Alin ja Maheenin poika Karim. Koska Ali ja Yasmin ovat pikkuserkuksia, jonkin karachilaisen logiikan mukaan heidän lapsensakin ovat sukua keskenään. Tämä ei ole kuitenkaan se syy, miksi ilmiselvästi toisilleen luoduille Raheenille ja Karimille ei tunnu löytyvän mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen - jokin estää moraaliltaan vahvaksi kasvaneen ja poliittisesti valveutuneen Karimin aikuiseksi tultuaan rakastamasta lapsuutensa parasta kaveria, Raheenia.
Kun Raheen, kirjan kertoja-minä, kuvailee Karim-Raheenin yhteistä lapsuutta, esiin nousee kuva kahdesta pikkuvanhasta, yliälykkäästä lapsesta, joilla kolmetoistavuotiaina on taipumus sanoa kaikenlaista, mikä kuulosti siltä kuin yrittäisimme kasvaa aikuisiksi vähän liiankin innokkaasti. Älyköillä ovat jambit ja koko muu verbaliikka hanskassa; he puhuvat toisilleen käyttäen anagrammeja, sanaleikkejä ja privaatteja vitsejä, joiden tarkoitus on sulkea muut ulos, tehdä heistä "toisia". Niinpä tässä kahden varhaisteinin salaseurassa voi turvallisesti puhua intiimeistäkin asioista, kun "rakkaudesta" tulee "surakka" tai "pelkkä ihastus" ilmestyy puheeseen muodossa "plus heitä kaks".
Raheen tajuaa kolmetoistavuotiaana olevansa kiitollinen siitä, että sai kauan sitten, ennen siirtymistä lapsuuden ja nuoruuden välitilaan, nukkua pinnasänkykaverinsa ja parhaan ystävänsä kanssa selätysten - tarjosihan lapsuuden suloinen maa heille mahdollisuuden, jota siivekkäät enkelitkin olisivat kadehtineet. Vaikka Raheen ja Karim kasvoivat kuin sisar ja veli, he kuitenkin jo silloin tiedostivat jollakin tasolla suhteessaan piilevän sensuellin värähtelyn. Suloinen lapsuuden maa katoaa kuitenkin lopullisesti, kun kolmetoistavuotias Karim vanhempineen muuttaa Lontooseen. Sinä iltana Raheen itkee itsensä uneen ja tietää, että jossain korkealla taivaalla Karim teki samoin, ja jotkut minun kyynelistäni olivat hänen, ja jotkut hänen kyynelistään olivat minun.
Kamila Samsai on oivallinen lasten ja nuorten kuvaaja, jonka tekstistä nousee esiin kuva terävää ns. läppää heittävistä etuoikeutetuista karachilaisnuorista, jotka käyvät eliittikoulua ja joiden vanhemmat ovat keskinäisissä juhlissaan jatkuvasti ravaavaa sarkastista ja sisäänlämpiävää porukkaa. Tästä pakistanilaisesta yläluokasta, joka paikallisessa jargonissa tunnetaan nimellä Ghutnat ("Polvet"), Samsai piirtää ratkiriemukkaan burleskin, paikoitellen suorastaa groteskia hipovan panoraaman. Pakistanilaisen yhteiskunnan ylin, crème de la crème -kerrostuma pelailee pelejään ja kadehtii toisiaan tyylillä tai tyylittömästi, kuten Runty-täti, draamakuningatar par excellence, kertoo: Joka ilta ryypätään ryyppäämästä päästyä ja sitten kaatuillaan kaduilla. Mutta minkä tälle mahtaa? Täytyy näyttäytyä, tulla nähdyksi, jotta ihmiset tietävät että olet elossa ja kutsuvat sinut myös huomisiin juhliin.
Samaan seurapiiriin kuuluvat myös Asif-setä, Raheenin sanoin dekadentti feodaaliherra, sekä tämän puoliso Laila-täti, joka Lancômen kohentamilla huulillaan muiskauttelee lentosuukkoja ympäriinsä. Kun teini-ikäiset Raheen ja Karim lähetetään Karachin levottomuuksia pakoon Asifin maatilalle, he saavat päivällispöydässä sedältä ensimmäisen oppitunnin lähihistoriassa: Vuonna 1947 perustettiin Itä- ja Länsi-Pakistan, joista saatiin kivekset Intian fallokselle, kertoo Asif ja muotoilee riisistä Intian niemimaan muotoisen keon. Asifin kevytversio traagisesta lähihistoriasta on koskettanut yksilötasolla raskaasti kirjan neljää keskushenkilöä, ja tulee koskettamaan raskaalla kädellä myös seuraavaa sukupolvea, Karachin Romeota ja Juliaa.
Asif-sedän riisistä muotoilema kartta Intian niemimaasta palaa ajassa vuoteen 1947, jolloin Bengalista tuli uuden valtion, Pakistanin, 1600 kilometrin päässä emämaasta sijaitseva itäinen siipi. Vaikka Pakistanin itäisellä ja läntisellä siivellä oli yhteinen uskonto, johtivat etniset ja kielelliset eroavaisuudet vuonna 1947 veriseen sisällissotaan, jonka historiankirjoitus tuntee Bangladeshin itsenäisyyssotana sekä sen seurauksena syntyneen entisen Bengalin uutena Bangladeshin kansantasavaltana. Sisällissodat ovat tunnetusti sodista julmimpia eikä tämäkään sota ollut poikkeus. Vaikka sota oli lyhyt - vain 13 päivän pituinen - siviiliuhrien määrän on Bangladeshissä arveltu liikkuneen 300.000 - 3.000.000 välillä. Historiadokumenttien mukaan on niinikään arvioitu, että länsi-pakistanilaiset sotilaat raiskasivat jopa 400.00 naista - ja Karachin olohuoneissa ihmiset taputtavat käsiään tälle yritykselle parantaa bengalilaisten perimää. Kun bengalilaisten raivo kohdistui länsipakistanilaisiin joukkoihin, Intian armeija puuttui peliin, ja Pakistanin itäinen siipi, uusi valtio Bangladesh/entinen Bengal, erosi virallisesti Pakistanista maaliskuussa 1971.
Edellisten sukupolvien etnisen raivon aikaansaama raskas perintö havainnollistuu Karimille ja Raheenille jo lapsena, kun heidän tajuntaansa alkaa vähin erin saapua viestejä siitä, etteivät Karachin kaikki asukkaat olekaan samanlaisia. On mujahireja, pataaneja, punjabeja, bengaaleja, pastuja, sindhejä, ja näiden etnisten ryhmien välillä tuntuu vallitsevan tarkkaan viritetty nokkimisjärjestys. Kaikki tuntuu oudolta, mutta kuten Raheen myöhemmin tokaisee: Karim ja minä olimme kolmentoista, eikä meillä ollut mitään mahdollisuuksia puuttua kansakunnan ongelmiin - tuskallinen on sen sijaan ajatus, että etninen tausta tarkottaisi sitä, että Raheenissa ja Karimissa on syvällä sisimmässä jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta. Pala palalta Salaisuus alkaa paljastua kummallekin, ja viimeinen naula kuolemaan tuomitun nuoruudenrakkauden arkkuun lyödään, kun Karimin lisäksi myös Raheen saa lopulta tietää, mitä vuonna 1971 on tapahtunut.
Toinen alkuperäisen kihlaparikvartetin miehistä on joutunut sisällissodan taistelujen laannuttua kohtaamaan silmästä silmään hänet tappamaan tulleen naapurin. Tämän naapurin pikkuveli on sodassa joutunut jäämään rintaman väärälle, silloin vielä Bengal-nimiselle puolelle, jossa veli on muiden miesten mukana tapettu eikä hänen ruumistaankaan ole voitu edes tunnistaa. Hätääntynyt kihlaparinelikon mies, jota veljensä menettänyt naapuri lähestyy veitsi kädessä, huutaa nyt henkensä hädässä: Kysyt kuinka minä voin naida yhden heikäläisistä. Kuinka voin hankkia lapsia sellaisen kanssa? Ajattele vaikka, että se on kansalaisvelvollisuus. Minä voin osaltani laimentaa hänen bengalilaista verenperintöään.
Tästä rotuhygienisestä kauhunhuudosta kasvaa romaaniin sen pääpointti, räjähdys, joka sinkoaa alkuperäiset kihlaparit erilleen ja pakottaa heidät maassa käydyn sisällissodan kautta uuteen, erilaiseen kokonaisuuteen. Sisällissota, jonka vaikutus siten on valtava sekä yksilöiden että kansakunnan tasolla, jää kuitenkin alisteiseksi romaanin keskiössä toimivalle Raheenin ja Karimin rakkausteemalle; länsi- ja itä-Pakistanin sodasta tulee ikään kuin pelkkää taustakohinaa Raheenin ja Karimin romanttiselle aikuisten sadulle.
Aikuiseksi lapsena alkanut satu muuttuu viimeistään silloin, kun Raheen lähtee New Yorkin osavaltioon opiskelemaan. Karim on jo ennen sitä kadonnut kuvioista omille maailmanteilleen, ja Romeo ja Julia ovat kadottaneet kosketuksen toisiinsa - melkein. Raheenia on loukannut se, että hän on jäänyt soittamaan toista viulua, kun Karimin pääkiinnostus on ollut suuntautuneena karttoihin. Karimista on puolestaan tullut korkeamoraalinen idealisti, joka ei kestä ristiriitaa idean ja todellisuuden välillä. Istuessaan jossakin Lontoossa tai Bostonissa hän on ollut onnellisen tietämätön todellisen Karachin todellisesta tilasta, jolloin Karimin mentaalista karttaa on tullut vääristäneeksi muukin kuin Mercatorin projektion mittakaavavirhe.
Seuraavat parisataa sivua tahkotaan Raheenin ja Karimin takkuisen suhteen suhdannevaihteluita kirjailijattaren yrittäessä ympätä lopullisesti yhteen luonteiltaan hyvin erilainen nuori mies ja nuori nainen. Pitkitetty ja sinne tänne polveileva romanssi päättyy loppujen lopuksi kuitenkin onnellisesti. Kirjan viimeisessä varsinaisessa luvussa, karttapallon pyöriessä ja vuorijonojen kohoillessa sen pinnalla, tapahtuu vielä Suuri Etninen Sovitus, jonka Raheen todistaa rantautuneena jollekin astraalitasolle: ja maapallo huuhtelee kaikki merensä meiltä päin, aalto aallon jälkeen, aalto aallon jälkeen.
Epäilevä hymy kulki yli silmiesi, kun
tulin sanomaan hyvästit sinulle.
Olen tehnyt sen niin usein, että luulet
minun pian palajavan.
Toden sanoakseni asuu sama epäily
minunkin mielessäni.
Sillä kevään päivät tulevat takaisin
kerta kerralta. Täysikuu sanoo hyvästit
ja uudistaa käyntinsä, kukat palajavat
ja punertavat vuosi vuodelta oksiltaan,
ja näin minäkin sanon hyvästejä vain
palatakseni.
Mutta säilytä mielikuvasi vielä tuokio;
älä lähetä sitä pois epäkohteliaan kii-
reesti.
Kun sanon, että jätän sinut ainiaaksi,
pidä se totuutena ja salli kyynelsumun
hetkiseksi syventää tumman silmänurk-
kasi.
Kun palajan, voit hymyillä niin veitik-
kamaisesti kuin tahdot.
Rabindranath Tagore, bengalilainen runoilija: kokoelmasta Puutarhuri, 1913. Eino Leinon suomennos samalta vuodelta.
