Heidi Köngäksen vuonna 2012 julkaiseman romaanin Dora Dora nimi kuulostaa samankaltaiselta kuin Tyynenmeren saaren eksoottinen tahitilaisperäinen nimi Bora Bora. Mielleyhtymä ei voisi olla kauempana totuudesta. Vaikka myös Doralla on itsensä toistava nimi, eräänlainen identiteettiä vahvistava appositio, viittaa Köngäksen Dora Dora etelämeren paratiisisaaren sijasta kahteen toisen maailmansodan aikaiseen saksalaiseen käsitteeseen.
Mittelbau-Dora oli Buchenwaldin keskitysleirijärjestelmään kuulunut sivuleiri, jonka olosuhteet olivat sellaiset, että jokin Danten Helvetti olisi ollut pelkkä huvipuisto sen rinnalla. SS, joka oli alunperin Adolf Hitlerin ja natsipuolueen johtama puolisotilaallinen järjestö ja josta kasvoi eräs Kolmannen valtakunnan järeimmistä teräsnyrkeistä, käytti leirin vankeja tunneleiden ja maanalaisten asemien kaivamiseen Mittelwerkin tehtaan tarpeisiin. Tämä puolestaan tuotti sekä maailman ensimmäistä ballistista asetta, V2-ohjusta että V1-lentopommeja, joiden koodinimistä Dora Dora on saanut kaksoisnimensä toisen osan. Dora Dora ei tosiaankaan ollut sitä, millaiselta se ehkä nykyihmisen korvissa saattaisi kuulostaa. Tämä ei kuitenkaan ole Köngäksen romaanin ainoa harhautus, sillä loppujen lopuksi kirjassa tuskin mikään on sitä, miltä se näyttää.
Köngäs on ottanut käyttöön kompositiokaavan, jossa tapahtumat nähdään romaanihenkilöiden kautta, heidän kertominaan. Ehkä juuri tämä naiskirjailijoille tyypillinen romaanitekninen ratkaisu - henkilöiden asettaminen kertomuksen pääosaan - tuottaa romaanin juonenkulussa tilanteen, jossa sota kaikkine hirveyksineen muodostaa vain taustakulissin henkilöiden keskenään pelaamalle suhdepelille. Niinpä tässä sommittelussa henkilöt muodostavat ehjän kokonaisuuden, kuin kreikkalaisesta tragediasta lainatun kuvion. Päähenkilöt ovat syyttömiä heitä kohdanneeseen epätoivoiseen tilanteeseen, sotaan, joka kuitenkin tuhoaa heistä jokaisen, kenet enemmän, kenet vähemmän ja jotkut lohduttoman lopullisesti. Kreikkalaisesta tragediasta on niin ikään lainattu osajako: on taikuri Himmelblau ja viulisti Borries, jotka toimivat tapahtumia kommentoivana kuorona, mutta jotka voi nähdä myös eräänlaisena pula-ajan subrettiparina. Näin nähtynä taikuri esiintyy koomisena traagikkona ja viulisti hänen aristokraattisena vastakohtanaan, hermoromahduksen partaalla olevana viuluvirtuoosina. Tragedian pääosia esittävät Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer, suomalainen tulkki Eero Kallankari ja Speerin sihteeri Annemarie Kempf, joiden osalle pääsääntöisesti tulevat tragedian mono- ja dialogit.
Romaanissa kuvattujen tapahtumien näyttämönä toimii Suomen Lappi, jonka suomalaisuudesta vuonna 1943 romaani kuitenkin antaa lähes skitsofreenisen kuvan. Kun varusteluministeri Albert Speer saapuu kirjan alussa Rovaniemelle, saadaan heti alkajaisiksi tietää, että lähes kaikki tienviitat ovat myös saksaksi. Matkan jatkuessa kohti varsinaista pääkohdetta, Petsamon nikkelikaivosta, Speer käy sisäistä monologia saksalais-suomalaisista suhteista. Suomi leimautuu Speerin ajatuksissa Saksan liittolaiseksi, eräänlaiseksi myötäsotijakansaksi, joka hävityn talvisodan jälkeen suorastaan tuppautui Saksan rinnalle heilutellen nikkeliään käsirahana pyrkiessään Saksan yhteyteen. Tällöin Lappiin siirrettiin Saksan toimesta yli kaksisataatuhatta saksalaista ja itävaltalaista alppijääkäriä, jolloin alueen todellisesta hallinnasta ei saksalaisella puolella vallinnut pienintäkään epäilyksentapaista. Mutta emme nimittäneet sitä miehitykseksi, Albert Speer pohdiskelee itsensä kanssa. Tulkki Eero Kallankari sen sijaan tekee omassa monologissaan realistisen tilannearvion ja näkee Lapin miehitettynä alueena - yhtään laukausta ei tarvinnut ampua, kun kairat vallattiin. Lapin asukkaat heräsivät vain siihen, että saksalaiset marssivat paikalle valtavina kolonnina, ja sanonta "Niin on, jos siltä näyttää" sai käytännön toteutuksen. Ja siltä tosiaan vaikutti sekä näyttävän että myös olevan: saksalaiset olivat valloittaneet koko Lapin Jäämerta myöten, ja sikäläiset junat kulkivat miten mielivät pitkin ja poikin pohjois-Suomea.
Alunperin William Shakespearen Myrsky-näytelmästä peräisin oleva sanonta "politics makes strange bedfellows" havainnollistuu käsin kosketeltavaksi, kun varusteluministeri Speer joulun 1943 tienoilla tekee vierailun Saksan pohjoisimpaan varuskuntaan, Petsamoon. Saksan aloitettua vuonna 1941 hyökkäyksen itään ja Suomen liityttyä hankkeeseen mukaan, oltiin myös kauppapoliittisesti valmiita ryhtymään petikavereiksi. Yhteistyön välineeksi tuli nikkeli, jota saatiin Petsamosta, Euroopan arvokkaimman mineraalikasauman löytöpaikalta. Romaanin tapahtumien aikaan kaivoksen lähes koko tuotanto rahdattiin Saksaan, jonka nikkelihuolto perustui suurelta osin juuri Petsamosta saatuun malmiin: Petsamon nikkeli oli Kolmannen valtakunnan aseteollisuuden kannalta avainasemassa. Kaivoksen alkutuotanto pyöri vankityövoimalla, joka puolestaan oli rahdattu Petsamoon joko laivoilla tai pohjois-Suomen halki junalla niin pitkälle kuin juna kulki ja loppumatkan - noin neljäsataa kilometriä - kävelyttämällä.
Saksalaisille sotilaille hoetaan jatkuvasti, että arktista ei ole; kuitenkin Petsamosta rakentuu romaanissa kuva, joka koostuu kalmanvalkeasta maisemasta, lumeen hukkuneista rakennuksista, maastosta, kaljusta kuin kuun maisema. Petsamo on pelkkää puutonta vuorenrinnettä ja kylmävetisiä, syviä vuonoja. Taivaalla näkyy himmeiden tähtien takaa vilahdus laihasta kuusta, kynnenvahvuiseksi järsitystä, ja tuuli kynsii ihmisen hengiltä. Luonto hillitsee sodankäyntiä, tekee sellaisen vastuksen, että nykyaikaiset laitteetkaan eivät toimi näin arktisissa oloissa. Tundran toivottomuutta pehmentää kuitenkin viehättävä tunnelmansirpale, kun tulkki ja Annemarie Kempf käyvät Pyhän Kolminaisuuden luostarissa Petsamossa eräänlaisessa "joulukirkossa". Luostarikirkko on jääkylmä kuin kellari. Munkit ovat koristelleet joulun kunniaksi kynttilöin vähät jäljelle jääneet tummuneen kullan väriset ikoninsa. Valaistu kirkko on riisuttunakin oudon kaunis. Kylmä, riisuttu joulukirkko, jonka krusifiksit ja ikonien loisto ovat pelkkää kuvitelmaa, vanhan munkin sanoillaan maalaamaa kultaa ja mirhamia - ihan kuin kaikki tärkeä olisi näkymätöntä, sitä kautta ääretöntä.
Heidi Köngäs maalaa sota- ja kauppapolitiikan yhteensaattamista petikavereista kuvan, joka ei perustu tasa-arvoon ja yhdenmukaisuuteen vaan edustaa pikemminkin eräänlaista nietzscheläistä herra- ja orjadialektiikkaa. Saksalaista sotilasta leimasi tämän käsityksen mukaan eksistentiaalinen vietti pystyä kasvamaan muita voimakkaammaksi sekä halu vallantunteeseen, joka jo itsessään oli raakaa ja mahtavaa. Tämän opin mukaisesti kansallissosialistisessa Saksassa tehtii jyrkkä rotuopillinen jako: arjalaisilla tarkoitettiin korkeimmassa arvossa pidettyä pohjoista rotua, saksalaisia itseään, jotka erottuivat ns. orjakansoista maailman valtiaskansana. Suomalaisten aseveljien status oli asetelmassa ongelmallinen - he sijoittuivat harmaalle vyöhykkeelle, jossa ei oltu suorastaan ali-ihmisiä mutta ei kuitenkaan ylletty saksalaisten rinnalle arjalaisiksikaan.
Kuvaava on romaanissa kerrottu tapaus "Petsamon kauhun", komentaja Ferdinand Schörnerin Lapissa vietetyistä 50-vuotispäivistä ja tähän tilaisuuteen lahjaksi juhlakalulle suomalaisten hankkimasta, saksaksi käännetystä Seitsemästä veljeksestä. Korskea kenraali ei jaksanut edes kuunnella onnittelupuhetta loppuun vaan keskeytti ylistyksen ja heitti kaikki suomalaiset ulos; oletettavasti myös lahjaksi aiottu kirja lensi pihalle muun suomalaisuuden mukana. Toinen saksalaiskenraali, Eduard Dietl, varoitti saksalaisia pilaamasta hyvää arjalaista rotua solmimalla avioliittoa suomalaisnaisen kanssa: Näkeehän sen jo valokuvista, joita Hitlerille lähetettäviin avioliittoanomuksiin on liitetty, että kyseessä ovat rodulliset ajopuut. He eivät ole saksalaisten tasolla, heidän naisensa ovat alempiarvoisia, omaavat itäisiä piirteitä ja ovat usein matalakasvuisia. Suomalaismiehet taas, ja sotilaista on tietenkin kyse, ovat yksinkertaisia mutta luotettavia; he vaikuttavat hitailta ja ovat ylpeitä, jopa turhan ylpeitä - uskovat olevansa parempia sotilaita kuin venäläiset.
Romaanin kirjavasta, Saksan sotaponnistelujen parissa hääräävästä joukosta, schörnereistä, dietleistä, ehrlereistä ja muista erottuu kuitenkin eräs hahmo ylitse kaikkien muiden: Albert Speer. Romaanin näkökulmakompositio, jossa Speerin toimintaa ja luonnetta valotetaan usean eri todistajan kautta, nostaa varusteluministerin teoksen kiistattomaksi päähenkilöksi. Niin kreikkalainen kuoro - viulisti Borreas ja taikuri Himmelblau - kuin kakkospääosien esittäjät Annemarie Kempf sekä Eero Kallankari ovat vain osasia heliosentrisessä tapahtuma-avaruudessa, jonka Aurinkoa, Albert Speeriä, ne kiertävät kukin omalla nopeudellaan.
Köngäs on paneutunut pontevalla perinpohjaisuudella Speerin luonnekuvan luotaamiseen alkaen ankeasta lapsuudesta ja jatkuen miltei Kolmannen valtakunnan romahtamiseen toukokuussa 1945. Albert oli Speerin pariskunnan järjestyksessä kolmas lapsi, Hermannin ja Ernstin jälkeen syntynyt, ja hän tiesi alusta alkaen olevansa pettymys vanhemmilleen - hermostuttava ja kulmikas lapsi, joka aneli isänsä ja äitinsä hyväksyntää sekä kärsi veljiinsä kohdistuneesta sisaruskateudesta. Tavattuaan Speerin ensi kerran tulkki Eero Kallankari havainnoi vaistonvaraisesti, ettei mies ihan kunnossa tunnu olevan - sallainen herraskainen olemukseltaan, ei kansanmies. Speerin sihteeri Annemarie Kempf kuvailee työnantajaansa analyyttisemmin: Speer on kuin saippua, yhtä liukas kuin hyväntuoksuinenkin ja vaikuttaa luonnottomalta kohteliaassa täydellisyydessään. Varusteluministeri on komea kuin filmitähti mutta täysin vailla sekä ilmeitä että tunteita. Kun hän seisoo majapaikan pihalla matkan alettua kohti Jäämerta, hän näyttää univormussaan vahvalta ja komealta: turkiskaulus ylhäällä, koppalakki päässä ja nahkakäsineet käsissä. Tässä Köngäs luo kuvan sodan synnyttämästä miestyypistä, joka viriiliytensä kannattelemana kohoaa kansakunnan symboliksi. Komeassa asepuvussa maisemaa hallitseva mies on kuitenkin täysin koteloitunut ihminen, joka ei edes hengitä ulospäin, pelkästään vain sisäänpäin. Speer on tekojen mies, joka varusteluministeriksi tultuaan kertoo ensi töikseen aikovansa mobilisoida kaksikymmentämiljoonaa työntekijää valloitetuilta alueilta Saksan tarpeisiin. Ja tekee sen.
Paradoksaalista kyllä, myös Speer joutuu kieppumaan omalla kiertoradallaan häntä paljon massiivisemman kappaleen ympärillä. Tätä isoa taivaankappaletta koko speeriläinen problematiikka kiertää jatkuvasti voimatta poistua sen vetovoiman alueelta, kykenemättä pakenemaan tuon keskusplaneetan järjestelmästä. Minun sisälläni hän ei vaikene, kuulen hänen äänensä, tunnen äänenpainot, kaikki puheen sävyt, jopa hänen sanojensa kaiut. Näin Albert Speer luonnehtii suhdettaan Kolmannen valtakunnan johtajaan, Adolf Hitleriin, jonka hän on sisäistänyt ankaraksi yliminäkseen, ankaran isän kaltaiseksi vaativaksi syyttäjäksi, joka lapsuuden isän tavoin on vallannut hänen tajuntansa. Speer täyttää uuden isänsä kaikki toiveet niin täydellisesti, että Hitler ylistää häntä arjalaisen rodun parhaaksi esimerkiksi. Ikuisesti vaille biologisen isänsä hyväksyntää jäänyt Speer ei enää haikaile, sillä hänelle riittää uusi isä, joka on ankara mutta myös ymmärtäväinen ja ihailee virtuaalista poikaansa lähes luonnottomasti. Speerin sihteeri kertoo, kuinka Hitlerin ja hänen hoviarkkitehtinsa yhteys oli alussa kuin wagnerilaisen alkusoiton huikeaa crescendoa.
Speer sai olla mukana aivan kaikissa Hitlerin enemmän tai vähemmän suuruudenhulluissa suunnitelmissa, arkkitehtuurista sotavarusteluun - kaikki työni liittyivät häneen, vain häneen. Speer oli ainoa, joka ei nöyristellyt Hitleriä, koska Speerin ei tarvinnut. Minähän ravitsin häntä. Hän oli haltioitunut minusta. Soittaessaan Speerille Hitler-isä käyttää tervehdystä "Heil Speer!" Eräällä tasolla Speerin ja Hitlerin välillä vallitsee kauhun tasapaino: kumpikin etsii hyväksyntää, Speer syvältä yksilöpsykologiasta kumpuavaa isän hyväksynnän tarvetta ja Hitler vähintään yhtä kipeästi kaipaamaansa hyväksyntää arvostettuna taiteilijana. Heti Dora Doran alussa Annemarie Kempf kertoo, kuinka Speer oli kuin riivajaisten vallassa, jotka eivät kuitenkaan liittyneet pelkkään kunnianhimoon, vaan ne liittyivät jollakin tavalla Hitleriin. Heidän väleissään on jotain selittämätöntä. Minun päässäni on paljon ajatuksia, joita en voi koskaan jakaa kenenkään kanssa.
Fasismin ja maskuliinisuuden suhdetta pohtineet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota natsien sodasta - ainakin vielä salamasodan pikavoittojen riemukulussa - saamaan aistilliseen iloon. Samaan ongelmaryppääseen kuuluvat myös muut fasistisiksi leimatut piirteet, naisviha ja väkivallan estetisointi, joista viime mainittu ilmeni vaikkapa saksalaisten hienoissa univormuissa: heillä oli pitkät manttelit ja komeat kiiltävät saappaat, koppalakit ja turkiskaulukselliset palttoot. Tutkijat tuovat esiin niin ikään fasismin olennaisimpana piirteenä pidetyn miehisyyskultin, sekä siihen taipuvaiset, kaikkea feminiinistä kammoavat miehet. Miehisyyteen sen sijaan liittyi karismaattinen johtajuus, militarismi ja viriili maskuliinisuus. Näistä elementeistä rakentui Albert Speerin ja Adolf Hitlerin suhde, joka puolestaan pohjasi kahteen ihmisen perusviettiin, agressioon ja eroottisuuteen. Speer, minun kotkani, oli Hitlerillä tapana sanoa heidän ollessaan kahden kesken, sillä Speerillä oli kaikki valta Hitleriin: Miehen valta mieheen, mitä muuta se voisi olla kuin alistamisen valtaa. Vain minun edessäni hän koki olevansa vahvempansa kanssa, minuun hän suhtautui kuin kauniiseen naiseen, jonka arvoinen hän ei ollut. Naiseen jonka piti piiskata häntä, jotta hän saisi luvan lähestyä, piiskata ensin ja antaa vasta sitten.
Hitlerissä oli Speerin mukaan outoa vetovoimaa, magnetismia. Hitlerin kanssa vietetyn erään pitkän luonnossession jälkeen, yksi Speerin toimistontyöntekijöistä kutsuu Speeriä Hitlerin onnettomaksi rakkaudeksi ja lisää sitten, että sillä on sekä hyvät että huonot puolensa. Vähin erin paljastuu suhteen toinen, se huono puoli, se vakava ja vaarallinen. Kun Speer tulee vahingossa loukanneeksi Hitlerin ylpeyttä, mitätön bagatelli kasvaa Hitlerin sairaassa mielessä valtaviin mittasuhteisiin, ja loukattu rakkaus pakottaa hänet satuttamaan kerran rakastamansa miehen tunteita, tekemään kaikkensa nöyryyttääkseen tätä. Voin vain odottaa mitä tahansa, hän voi viedä minulta kaiken, jopa hengen, Speer pohtii syvän epätoivon hetkinä.
Speerin kertoman mukaan välirikko tapahtui marraskuun kolmantenatoista päivänä 1943. Silloin Albert Speeristä tuli persona non grata, varjoon työnnetty, jonka on mahdotonta kestää kahden miehen väliin tullutta katkosta. Se osuu suoraan hänen elinvoimaansa, sillä ilman Hitleriä ei ole mitään, on vain pelkkää tyhjää, pelkkää jäistä tannerta puhaltavaa kylmää tuulta. Ilman häntä en ole olemassa. Minun sisälläni sammuivat kaikki valot kun hän käänsi selkänsä. Ilman häntä olen kuin vuoren sisään porattu käytävä, ulosteelta ja virtsalta haiseva hapantunut käytävä, jossa ilma ei liiku, josta ei pääse pois, jossa tehdään työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa. Ankara isä on tuhonnut lapsensa.
Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyneen jumalatar Nemesiksen mukaan kenelläkään kuolevaisella ei saanut olla liikaa onnellisuutta, koska se johti hybrikseen. Albert Speerin hybris oli tunnetta rajattomasta ylivertaisuudesta tai, kuten Annemarie sitä kutsuu, yli-ihmisellisyydestä. Kun Speeriin kohdistuva Nemesiksen kostoisku tulee, se noudattaa tuttua raamatullista kaavaa, jossa ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tuhon dramaturgia ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Speeriin, vaan hän vetää koston kurimukseen myös romaanin kaksi muuta tärkeää henkilöä, Annemarie Kempfin ja tulkki Eero Kallankarin. Nemesiksen paikan itselleen ottanut, rakkaudessa pettynyt Speer toteuttaa antiikin Kreikan kostovalikoimassa erään hirveimpänä pidetyn rangaistuksen, vapaan miehen pakottamisen anaaliseksiin.
Kostoteeman viimeisenä huipennuksena lukijalle tarjotaan kenraali Dietlin ja varusteluministeri Speerin käymä keskustelu siitä, mitä tulisi tapahtumaan sen jälkeen, kun venäläiset olisivat tulleet Lappiin, suomalaiset irtautuneet ns. aseveljeydestä ja Saksan vuoristoarmeija olisi pakoitettu vetäytymään. Suunnitelmissa on, että lähtiessään saksalaiset tuhoavat Lapin jokaista rakennusta, polttopuuta, porotokkaa, maantietä ja siltarumpua myöten. Jäljelle jäisi vain raunioita ja savuava, poltettu maa - ja Ruotsin puolelta tuhottujen kotiensa palamista katselevat, itkevät ihmiset. Nemesiksen kosto olisi näin viimeistelty äärimmäiseen loppuun saakka.
