tiistai 1. tammikuuta 2013

                                             Albert Camus: Sivullinen (1942)

Jos kaunokirjallinen teos alkaa sanoilla: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen, se avaa tietynlaisen odotushorisontin lukijan mielessä. Kun lukija on jotenkuten selvinnyt ensimmäisen lauseen aiheuttamasta shokista, perässä tulee toinen: onko äidin kuolema niin triviaali asia, että sen ajankohta kirjoittajan mielessä tuntuu olevan yhdentekevä - eilen tai tänään, samantekevää. Näihin kahteen Albert Camus'n Sivullinen-romaanin alkulauseeseen voi puristaa kokonaisen filosofian, erään merkittävimmistä modernin ajan ajatusrakennelmista,  eksistentialismin. Tosin samansuuntaista ajattelua olivat tuotannossaan kehitelleet jo myös 1800-luvun puolella kirjoittaneet Sören Kierkegaard (1813-1855) ja Friedrich Nietzsche (1844-1900), mutta eksistentialismin lopullinen läpimurto tapahtui toisen maailmansodan aikaan, illuusioiden romahtaessa. Primus motorina muotifilosofialle, joka löi maailman ällikällä, kauhulla ja ivalla mutta myös ennennäkemättömällä ihailulla, toimi erityisesti Jean-Paul Sartre (1905-1980). Albert Camus kehitti Sartren ajatusta eksistentialismista vielä hitusen eteenpäin, ja niin syntyi sodan mielettömyyden ja tarkoituksettomuuden tunnoissa absurdismi, joka ymmärtää elämän järjettömäksi, mutta koska myös itse on absurdi, antaa elämän jatkua kaikessa sen mielettömyydessä.

Albert Camus'n (1913-1960) Sivullinen on fyysiseltä kooltaan pieni, ohut romaani, ensivaikutelmaltaan yksinkertainen, joskin hyvin kirjoitettu tarina, jonka arkkitehtuuri on huolella suunniteltu ja toteutettu. Sen kieli on konstailematonta ja kaunista, viimeisteltyä ja vähäeleistä, la langue de toute beauté. Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että yksinkertaisuus on vain silmänlumetta, sillä kirja on äärimmäisen kompleksinen, monitasoinen ja -tahoinen romaani, jonka monet piilomerkitykset haastavat lukijaa lähes jokaisessa luetussa lauseessa. Teoksen juoni on yksinkertainen - pääpaino on Camus'n henkilökohtaisessa, Kierkegaardilta ja Nietzscheltä perityssä credossa: pysy sivullisena. Juonen voisi, niin halutessa, puristaa muutamaan sanaan: "Erään tapon anatomia. Osat 1 ja 2." Osassa yksi eräs arabi ammutaan kuoliaaksi, osassa kaksi eräs Meursault-niminen mies teloitetaan giljotiinilla. Osien välillä on selvä alisteisuus, ilman ensimmäistä ei toistakaan olisi olemassa, ne ovat ikään kuin yhtä ja samaa jatkumoa. Lisäksi kumpikin tappo on yhtä järjetön, sattumanvarainen ja irrationaalinen. Myös Camus-Meursaultin credo pysyy kummassakin osassa samana ja muuttumattomana, alistumatta sen enempää maallisten kuin ylimaallistenkaan voimien edessä.

Kirjan yksinäinen kertoja-sivullinen on Meursault, algerianranskalainen, joka kaikessa pikkuvirkamiehen harmaudessaan on habitukseltaan niin väritön, että tuskin erottuu tapetista. Toimisto, jossa hän työskentelee, on ikävystymisinferno, jossa jopa pesuhuoneen pyörivä pyyheliina on veltto märkä rätti. Meursaultista lukija ei saa tietää mitään kirjassa kerrottujen tapausten ulkopuolelta, edes hänen etunimensä ei käy selville. Kuten sivulliselle sopiikin, Meursault, joka on kirjan päähenkilö, ei sen sijaan ole kirjan ns. "sankari" - hän on kirjan antisankari par exellence. Kuitenkin tämän antisankarin henkilökuvassa on runsain mitoin sankaruutta, tosin ei sellaista, joka fanfaarit raikuen ja liput liehuen ratsastaa kohti voittoa, mitä se sitten lieneekään. Meursaultin luonteenlaatu on vaatimattomampaa, hiljaisempaa lajia, joka kuitenkin vaatii yksilöltä suunnatonta henkistä rohkeutta. Meursault, sivullinen, pyrkii pysymään viimeiseen asti uskollisena itselleen ja periaatteilleen uhmaten kuristajakäärmeen lailla toimivan yhteiskunnan yhdenmukaisuusvaatimuksia rohkeudella, joka hipoo sankaruutta.

Kun tieto äidin kuolemasta on tavoittanut Meursaultin, ulkonaisesti banaalilta vaikuttava tarina lähtee keriytymään auki: äidin kuolema, arabin ampuminen, sitä seuraava oikeudenkäynti. Äiti on kuollut vanhainkodissa, jonne Meursault matkustaa linja-autolla tärskytyksen, bensiininhajun ja tien ja taivaan säteilyn saattamana. Hän etäännyttää matkan todellisen syyn, äidin kuoleman, itsensä ulkopuolelle, kuten hän on ulkoistanut elämänsäkin: Mutta kaikkihan tietävät, ettei elämä ole elämisen arvoinen. Pohjimmiltaan tiesin varsin hyvin, että ei merkitse paljon, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana [...] Hän elelee yksin liian suuressa, nuhjaantuneessa huoneistossaan, joka antaa esikaupungin tahmean likaiselle pääkadulle. Elämänmeno on tasaista ja tapahtumaköyhää, sunnuntait eivät juuri eroa arjen monotonisuudesta; kun yksi sunnuntai on mennyt, sitä seuraa maanantai ja seuraava tapahtumaköyhä työviikko.

Eräänä viikonloppuna hän tapaa uimarannalla Marie Cardonan, toimistonsa entisen konekirjoittajattaren, jota hän on aikoinaan halunnut. Kohtauksessa Marien kanssa uimarannalla lukija tapaa yllättäen toisenlaisen Meursaultin, aistillisen, elämästä nautiskelijan, meren ja auringon ihmisen. Taivas on pelkkää sineä ja kultaa, maisema veden kimallusta ja solinaa. Marien ja Meursaultin suhteen alku on kuin jostakin toisesta kertomuksesta - on kaunis Marie puna- ja valkoraitaisessa puvussa ja nahkasandaaleissa, nauraen, silmät loistaen, kesäillan alkavan viileyden soljuessa heidän ruskeiden ruumiittensa yli. Kumpikin nauttii suhteen fyysisestä puolesta ja jaetun mielihyvän yhteensointumisesta. Albert Camus pelaa kontrasteilla aivan kuin tehdäkseen romaaninsa eetoksen selvääkin selvemmäksi. Kun Marie kysyy, haluaisiko Meursault mennä hänen kanssaan naimisiin, tämä vastaa, että hänestä on yhdentekevää, mennä tai olla menemättä, samantekevää. Rakastaako Meursault häntä? - vastaukseksi tulee, ettei se mitään merkinnyt, mutta että hänestä tuntuu, ettei rakasta. Kun Marie huomauttaa, että avioliitto on vakava asia, Meursault toteaa: Eikä ole. Näin Meursault on palannut veden solinasta ja taivaan sinestä maailmaan, joka on vailla mitään järjellistä merkitystä: ei ole mitään järjellistä syytä mennä naimisiin tai olla menemättä, on vain järjetöntä olemassaoloa, sivullisen yhdentekevää olemassaoloa, jossa myös rakkaus on ulkoistettu kummajainen.

Romaanin käännekohdaksi muodostuva arabin tappaminen saa alkunsa, kun Meursaultin naapuri, yhden naisistaan pahoinpidellyt sutenööri Raymond Sintès, kutsuu Meursaultin viettämään sunnuntaita ystävänsä majalle Algers'n lähitienoille. Sintèsin pahoinpitelemä nainen on Marokon Maghrebin arabi, tai kuten Camus häntä kutsuu, mauri. Ennen Sintèsiin tutustumista lukija on kuitenkin ennättänyt tutustua toiseen Sivullisen päähahmoista, Aurinkoon. Sen läsnäolo Meursaultin tajunnassa on sekä hallitsevaa että jatkuvaa - silloinkin kun se on poissa, sen poissaolo on läsnäolevaa. Kun aurinko joskus ilmentyy miellyttävänä, kuten Meursaultin ja Marien uimakohtauksessa, se tuntuu vain valmistautuvan seuraavaan iskuun. Aurinko on tuhoava kuoleman jumala Thanatos, joka surmaa silloinkin, kun se tuntuu olevan näkymättömissä.

Jo heti tarinan alkaessa aurinko-Thanatos on vahvasti mukana äidin hautajaisissa, kun taivas alkaa rasittaa maata ja kuumuus nousee nopeasti muuttaen maiseman epäinhimilliseksi ja ahdistavaksi. Ympärilläni oli yhä sama loistava, aurinkoa tulviva tasanko. Taivas hohti sietämättömästi. Sintèsin ystävän mökillä tilanne ryöstäytyy patologiseksi: Meursaultin pää alkaa humista paahtavasta auringosta, se viiltää otsaa, suonet takovat ihon alla. Meren läähättäessä hiekassa hän näkee arabin, Sintèsin maurinaisen veljen, jonka kanssa parittaja on joutunut riitoihin. Hän näkee myös arabin puukosta kimmonneen valosuihkun, joka osuu hänen otsaansa kuin pitkä, säihkyvä terä. Kun otsalla helisevät auringon symbaalit ja polttava miekka jäytää silmäluomia, Meursaultin käsi kouristaa revolveria, liipaisin antaa perään ja hän ampuu arabin. Sitten laukaisin vielä neljä kertaa elottomaan ruumiiseen, johon luodit upposivat huomaamatta. Ja oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen.

"Onnettomuuden ovi"  aukeaa romaanin toiseen osaan. Sivullisen ensimmäisessä osassa Camus on kuvaillut, mitä eksistentialismi/absurdismi tarkoittaa yksilötasolla, toisessa osassa hän kertoo, miten yhteiskunta suhtautuu yksilöön, joka omassa elämässään kokee olemassaolon - niin omansa kuin muiden - absurditeetiksi. Yhteiskunnalle sivullinen ihminen on ongelma - hän on liian rehellinen, liian ulkopuolinen, liian irrationaalinen, hän ei pelaa pelejä, joihin yhteiskunta on laatinut säännöt. Yhteiskunnan mukaan Meursault on rikollinen, Meursaultin mielestä yhteiskunta, joka manifestoituu yleisesti hyväksytyissä irrationaaleissa tavoissa, järjettömässä konformismissa ja laadituissa absurdeissa laeissa, on rikollinen tai sairas. Sivullinen Meursault haastaa yhteiskunnan sillä, että hän on olemassa, hän eksisteeraa; yhteiskunta puolestaan haluaa pakottaa tarkoituksen Meursaultin elämään.

Meursault asetetaan syytteeseen murhasta.

Jutun käsittely alkaa seuraavan vuoden kesäkuun ensimmäisten helteiden puhjetessa, auringon ollessa korkeimmillaan. Kun Meursault istuu odottamassa istuntosalin ovien avautumista, hän kuulee kaikenlaisia ääniä, kutsuja, tuolien siirtelyä, häärinää, kuin juhlasalin raivaamisen tanssia varten konsertin jälkeen. Camus'n Meursaultin aivoihin luoma kuva on julma ja traaginen vertaus yhteiskunnasta, jossa elämä on sosiaalista paritanssia niin kauan kuin se tapahtuu yhteiskunnan säveltämän musiikin ja soittaman pillin tahdissa. Meursaultin kohdalla tanssi kuitenkin loppuu, ennen kuin se on alkanutkaan, ja istuntosalin ovet avataan. Meursault ohjataan syytettyjen aitioon. Hän näkee edessään rivistön kasvoja, jotka kaikki katsovat häneen: herrat valamiehet. Meursaultin valtaa tunne, että hän istuu raitiovaunun penkillä vastapäätä kaikkia näitä nimettömiä matkustajia, jotka vaanivat löytääkseen hänestä hänen naurettavat puolensa. Tiedän kyllä, että ajatus on typerä, koska tässä ei etsitty naurettavuutta, vaan rikosta. Ero ei kuitenkaan ole suuri, ja tuollainen ajatus joka tapauksessa pälkähti päähäni.

Meursaultille luetaan kuolemantuomio, joskin epäselväksi jää, mistä hänet loppujen lopuksi tuomitaan, arabin ampumisesta vai jostakin muusta. Romaanin ns. juonen tasolla asialla ei ole suurtakaan merkitystä, koska Camus'n päätarkoituksena on osoittaa kaiken ja kaikkien, elämän, yhteiskunnan ja etenkin oikeuslaitoksen järjettömyys. Todetaan, että Meursault ei ollut itkenyt äitinsä hautajaisissa, ei ollut tahtonut nähdä äitinsä ruumista, sen sijaan hän oli tupakoinut ja juonut maitokahvia. Äitinsä kuoleman jälkeisenä päivänä Meursault oli käynyt uimassa, solminut säädyttömän suhteen Marie Cardona -nimiseen naiseen ja mennyt nauramaan koomiselle Fernandel-elokuvalle. Antauduttuaan mitä häpeällisimpään irstailuun hän oli tappanut turhanpäiväisistä syistä häpeällisen siveysjutun jälkimainingeissa. Lopulta yleinen syyttäjä huudahtaa ponnekkaasti: Minä syytänkin tätä miestä siitä, että hän on haudannut äidin rikollisin sydämin. Näin yhteiskunta/oikeuslaitos on lopulta onnistunut rakentamaan tarkoituksen Meursaultin elämään. Sen sijaan veriteon uhrista tai teon tarkoituksesta ei juurikaan puhuta - tuntuukin siltä, että arabissa Camus on luonut jälleen erään "sivullisen". Niin uhrin inhimillisyys kuin veriteon epäinhimillisyyskin ovat - yhdentekeviä.

Kun tuomio on julistettu, oikeuden puheenjohtaja kysyy Meursaultilta, onko hänellä mitään lisättävää, jolloin tämä vastaa: Ei. Kuitenkin sellinsä yksinäisyydessä Meursault päätyy ajatukseen, ettei sittenkään voi hyväksyä saamaansa tuomiota. Sen, että hänen päänsä katkaistaisiin julkisella paikalla Ranskan kansan nimessä, on yhteiskunta julkealla varmuudella määrännyt - millä valtakirjalla on saatu valtuus lopettaa ihmiselämä? Tällaisessa yhteydessä on usein puhuttu velasta, joka lankeaa maksettavaksi yhteiskunnalle. Kuitenkin julkean tuomion ja sen langettamishetkestä alkavien tapahtumien välillä vallitsee absurdi epäsuhde: Se, että tuomio luettiin klo kaksikymmentä eikä kello seitsemäntoista, että se olisi voinut olla aivan toisenlainen, että sen olisivat langettaneet alusvaatteita vaihtavat ihmiset, että se oli merkitty niin epämääräisen käsitteen kuin Ranskan kansan (tai Saksan, tai Kiinan kansan) saataviin, kaikki tuo tuntui tosiaan vähentävän moisen päätöksen vakavuutta. Yhtä kaikki, sen vaikutus Meursaultiin käy yhtä varmaksi ja vakavaksi kuin muuri, jota vasten hänen ruumiinsa puristuu.

Kirjan viimeisillä sivuilla Camus kertoo teloitusta edeltäneestä tapahtumasta, joka syventää ja kirkastaa kuvaa Meursaultista, sivulliseksi nimetystä. Kun Meursault on kolmasti kieltäytynyt ottamasta vastaan vankilan pappia, tämä onnistuu neljännellä kerralla pääsemään selliin. Kahden yhteismitattoman ihmisen välillä seuraa pitkä, umpikujaan johtava keskustelu, joka on absurdismia absurdisimmillaan: vastakkain ovat vakaumuksellinen katolinen kirkonmies ja yhtä vakaumuksellinen ranskalainen ateisti. Tertullianuksen tavoin katolisen kirkon pappi "uskoo, koska se on mieletöntä/absurdia"; Meursault, ateisti, sen sijaan ei usko, koska hän tietää uskon olevan absurdia. Keskustelun aikana jotakin repeää Meursaultin mielessä, ja ensimmäistä kertaa kertomuksen kuluessa hänessä pulpahtavat pintaan vahvat tunteet, jotka lyövät salaman ja ukkosen voimalla. Hän tarttuu papin kaulukseen, huutaa täyttä kurkkua, solvaa. Purin häneen koko sydämeni pohjia myöten riemun- ja raivonsekaisen haltioitumisen vallassa. Hän oli niin varman näköinen [...] Ja kuitenkaan pappi ei voinut olla varma edes siitä, oliko hän elossa. Sillä hän eli kuolleen tavoin eikä mikään merkinnyt mitään. Meursaultin lailla pappikin oli kohtalon valitsema, joka murhasta tuomittuna telotettaisiin, koska myöskään hän ei ollut itkenyt äitinsä hautajaisissa. Tarkoitusta vailla olevassa maailmassa oli vain samanarvoisia ihmisiä, yhdentekeviä ja absurdeja ihmisiä... Vartijat irroittavat Meursaultin papista, joka kääntyy pois ja katoaa, silmät täynnä kyyneliä.

Pian tämän jälkeen, teloituspäivänsä aattona, Meursault saavuttaa sisäisen - todellisen - tyyneyden. Tähtien täyttämän yön edessä hän avautuu maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Jos Meursaultin kokemuksella olisi uskonnollinen ulottuvuus, Camus'n voisi sanoa kuvailleen kuolemaantuomitun saavuttamaa täydellisen valaistumisen hetkeä. Meursaultille tämä kokemus on sen sijaan upeaa, äkillistä tunnetta absoluuttisesta vapaudesta. Harhakuvitelmista vapautuneena ihmisenä hän on nyt saavuttanut niin täydellisen vapauden kuin se ihmiselle ylipäätään on mahdollista. Maailman lempeän välinpitämättömyyden hän havaitsee itsensä kaltaiseksi, veljekseen. Meursault on kuolemaan, mutta nyt myös vapauteen tuomittu.

Lukemalla Camus'n mesteriteoksen Sivullinen lukupiiri "Macondon naiset" haluaa juhlistaa  Albert Camus'n merkkivuotta 2013, jolloin kirjailijan syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta.