sunnuntai 2. joulukuuta 2012

                             Natalja Kljutsarjova: Kolmannessa luokassa (2008)

Etkö sinäkin, Venäjä kiidä samoin kuin nopea, saavuttamaton troikka? [...] Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa? Ei vastausta. Lainaus on Nikolai Gogolin vuonna 1842 kirjoittamasta romaanista Kuolleet sielut. Kun Natalja Kljutsarjova kirjoitti romaaninsa Kolmannessa luokassa 166 vuotta myöhemmin, oli troikka muuttunut junaksi, mutta kysymykset säilyneet samoina: kysymys, johon Nikolai Gogol ei 1840-luvun Venäjällä pystynyt saamaan mitään vastausta, muodostaa myös Natalja Kljutsarjovalle lähes yhtä suuren mysteerin samannimisessä maassa 2000-luvulla. Natalja Klutsarjovan kirjassa entinen Venäjä on kuitenkin lopullisesti kiitänyt tuntemattomaan, kadonnut perinpohjin ja lakannut olemasta. Kerran oli - kaikesta huolimatta - olemassa maailma, jossa sellaisilla sanoilla kuin kunnia, omatunto ja arvokkuus oli vielä merkitystä. Mitä niiden tilalle on tullut? Pystyykö edes tähän kysymykseen saamaan vastausta?

Nyky-Venäjän syvintä olemusta ei löydä oligarkkien enklaaveista, ei ostovoimansa tunnossa pullistelevan ja alati runsastuvan keskiluokan piiristä eikä poliittisen eliitin palatseista. Kljutsarjovan mukaan nyky-Venäjän löytää varmimmin kolmannen luokan junavaunusta, siitä maailmasta, jossa pojan kuulee motkottavan äidilleen: Enkö mä taaskaan osannut katsoa sun perään tarpeeks tarkasti? Raflavaunustako löysit jonkun ryyppykaverin? Että pitää mulla olla vaivoinani tuollanen äijien perässä juokseva kännikala! Äiti-lapsi -roolien anarkistinen kääntyminen nurinniskoin kuvaa terävänä symbolina erästä yhteiskuntaluokkaa mutta samalla myös koko sitä yhteiskuntaa, jonka tehtävänä on representoida Natalja Kljutsarjovan kirjassa nykymenoa nyky-Venäjällä.

Kirjan alussa sen päähenkilö Nikita löytää itsensä avovaunusta huojuvassa ja itsensä uuvuksiin venyttävässä junassa, jostakin Dnon aseman läheltä. Kolmannen luokan vaunussa heiluu, kallistelee ja tarrautuu käsinojiin sameasilmäinen kansa, joka haukotteli, kuorsasi, haisi, söi eväitä, joi, kiipesi yläpedille, pureskeli auringonkukan siemeniä muiden arkipäivän askareidensa lomassa. He kaikki tuntuvat tietävän salaisuuden, jota ei voi paljastaa, koska paljastaminen on tarpeetonta. Nyt eletään 2000-lukua, ja kolmannessa luokassa matkustavien uusi uljas maailma ymmärtää vain julmuuden ja väkivallan kieltä. Niinpä Nikita tuntee vahvaa hengenheimolaisuutta Ivan Kaljajevin kanssa, joka 1900-luvun alussa teki yhdellä kädellä ristinmerkkiä, piteli toisessa kädessään Moskovan kenraalikuvernöörille tarkoitettua pommia ja hirtettiin Pähkinälinnan linnoituksessa. Yhteiskunnan tukahdetut traumat ja kollektiiviset painajaiset hyppäävät puolestaan silmille Nikitan tarunhohteisen tyttöystävä Jasjan huudossa hänen raivotessaan Moskovassa jossakin radikaalissa esityksessä: Meidän uljas uusi maailma ymmärtää vain julmuuden ja väkivallan kieltä! Suoran tuhoavan toiminnan kieltä! Sanoja ei enää tarvita! Tähän asti nerokkain Uuden Taiteen teos esitettiin maailmalle 11. syyskuuta vuonna 2001!

Nikitan ja Jasjan tuttavapiiriin kuuluu myös 25-vuotias Roshtshin, jolla on orastava kalju, akateeminen oppiarvo, tietokoneella neljäsataa tuntia trance-musiikkia sekä taipumus kokea häpeää siitä, että on älymystön edustaja. Roshtsinilla on kaiken muun ohella myös selitys kaikkeen, myös nyky-Venäjän surkeaan tilaan, ja tästä näkemyksestä kumpuaa hänen oma tietoinen ja ehdoton valintansa kuulua kolmanteen luokkaan. Venäjä on hänen mukaansa tyypillinen kulutusyhteiskunta, jossa kapitalismiin sidottu ihminen vieraantuu paitsi tuotettavista hyödykkeistä myös toisista ihmisistä. Kaikesta tulee tavaraa, myös rakkaudesta, ystävyydestä, isänmaallisuudesta, taiteesta, uskonnosta. Katsoessaan "kolmannessa luokassa" matkustavia venäläisiä Roshtshinin sielu menee ihmiskunnan kärsimyksistä ruvelle.

Kljutsarjovan kertojanlaadun vahvuus näkyy erityisesti hänen henkilökuvissaan, joista aukeaa muutaman lauseen pituisia pienoiselämäkertoja venäläisen kolmannen luokan kansalaisten kärsimyksistä. Näiden lyhyiden fragmenttien kautta kirjailijatar kuvailee junaromaanissaan hyvinkin ronskein vedoin venäläisen yhteiskunnan tilaa Putinin johtamassa valtiossa, jossa yhteiskunnan portailta pudonneita rähjäisiä surkimuksia näkee joka päivä metrossa ja kaduilla. Näillä kolmannen luokan ihmisillä on kasvot, joilta kuvastuu aikakauden rappio, jolle tiede, taide tai varsinkaan politiikka ei mahda mitään.

Sekaan mahtuu kuitenkin myös toisenlaisen alakulttuurin edustajia, vanhojen hyvien aikojen haikailijoita: vaelluksillaan Nikita tapaa metron sisäänkäynnin edessä Pietarissa miehen, joka Solovetskin luostaria esittävää postikorttia rintaansa vasten puristaen riehaantuu toivottamaan Putinin federaation hornantuuttiin ja julistaa pohjoisen Venäjänmaan isänmaaksi. Siellä on elämää, siellä on toivoa! Siellä on meidän satujen maamme ja ihannevaltiomme, muinaisen Novgorodin seuduille asettuneiden vapaiden ihmisten maa! Nostalgian ja muinaisten kansallisten arvojen uhoamisen takaa voi peruutuspeilissä nähdä viikinkipäällikkö Rurikin, jonka sanotaan perustaneen Venäjän ensimmäisen, aina 1600-luvulle asti hallinneen dynastian. Kuitenkin realistisena ja nykyhetkeä elävänä enemmistönä lienevät sittenkin sellaiset ihmiset, jotka rautatieasemalla kerjäläispoikaa kuransseeraavan lihavan täti-ihmisen tavoin rähisevät: Mitä siinä rahaa ruinaat? Noin ison pojan pitäisi jo alkaa varastella!

Kolmannen luokan eksyksissä olevan ja nykyhetkeä elävän sukupolven taiteellisia nuoria neroja edustaa puolestaan kalju naisrunoilija Shura, johon Nikita ja Jasja törmäävät jossakin maalauksellisesti rappioituneessa kellaritilassa. Sen sisäänkäynnin edessä oleilee tyyppejä, jotka ovat niin täynnä addiktioita, että heillä on ikuisesti jatkuva, hyvä ja radikaali olo. Saman olotilan näyttää myös Shurakin jakavan, vaikka ei pysty selvästi ymmärtämään, missä on. Lopulta runoilija-Shura yltyy deklamoimaan: Minulla on ongelmia - ja vaikenee, kun ajatus katoaa jonnekin hyvän ja pahan tuolle puolen. Sivustatukea löytyy heti läsnäolevasta yleisöryppäästä: amfetamiinia, pullo votkaa, pilveä, viitisenkymmentä sientä ja pari rauhoittavaa.

Junkkeri sen sijaan on toista maata. Hän on nautiskelija, kaunosielu ja ilmeisesti myös aatelinen, mitä se sitten tarkoittaakaan Putinlandiassa. Pystyäkseen ylipäätään elämään nyky-Venäjällä hän on kehittänyt rinnakkaismaailman, seitsemänsataa vuotta vanhan Venäjänmaan, jossa taistelijalla/Junkkerilla on vain kaksi mahdollisuutta: voitto tai kuolema. Ainut tapa saavuttaa voitto on uhrata paras rykmenttinsä, kohtalo, jonka Junkkeri pystyy kestämään linnoittautumalla asuntoonsa, josta poistuu ainoastaan piipahtaakseen viinakaupassa. Lopulta Junkkeri päätyy hortoilemaan pitkin venäläisiä koivumetsiä, joiden keskeltä hän lähettää Nikitalle viestin: Olen ryhtynyt käymään loputonta perehtymisvaiheen vuoropuhelua ympäröivän maailman kanssa.

Jonkin hienostotalon porraskäytävässä Nikita tapaa lattioita pesemässä 80-vuotiaan Taisija Josifovnan, jonka Groznyissa sijainnut kotitalo on pommitettu maan tasalle kymmenen vuotta aiemmin. Öisin Taisija nukkuu porttivahtien lepohuoneen sohvalla ja päivisin pesee lattioita kuudessatoista kerroksessa. Moskovaan hän on tullut paperittomana pakolaisena, kun Tshetsheniassa öljyputket paloivat, ja ilma muuttui myrkylliseksi. Kaiken kokeneen vanhuksen tyyneydellä Taisija suhtautuu sekä elämään että valtiovaltaan: Mitäpä valtio piittais mistään? Menenpä minne tahansa, joka paikassa kysytään "Miksi piti Moskovaan tuppaantua?"

Nyky-Venäjän tuhansista tarinoista Kljutsarjova nostaa esiin tarinan Eikälästä, jossa Nikita lentää ulos junasta. Aluksi Nikitaa huvittaa nokkelasti nimetty kylä, mutta ilo jää lyhyeksi, kun käy ilmi, kuinka virkamiehet ottavat kaikki tehot irti kylän vähemmän onnistuneesta nimestä. Kun byrokraatit näkevät anomuksessa kylän nimen, he alkavat virnuilla ja vastaavat "Eikä!" pyysipä heiltä mitä tahansa. Ajan saatossa tuberkuloosisairaalan ympärille syntyneestä Eikälästä on tullut bakteriologinen Vesuvius, aikapommi, jonka rinnalla al-Qaidakin kalpenee. Kun ajan hammas ja villi markkinatalous ovat pikkuhiljaa kuluttaneet puhki betoniaidan, joka aikoinaan erotti terveet eikäläiset sairaalan asukeista, alkaa tuberkuloosipotilaita vyöryä kylään. Kylään syntyy merkillinen symbioosi elämän ja kuoleman välille. Ruumishuoneesta kylmävarastoineen tehdään elintarvikemyymälä, ja kaatopaikalla leikkivät Eikälän kylän tyttöjen ja tuberkuloosipotilaiden jälkeläiset käytetyillä tippapulloilla ja ruiskuilla. Kaikki on edelleenkin yhtä ja samaa eikää, vaikka kylästä on tullut keuhkotautia levittävä Tshernobyl, jossa tuberkuloosibakteerien legioonat marssivat pitkin Eikälän mutkaisia kujia. Absurdina komiikkana alkanut tarina muuttuu viiltäväksi tragiikaksi.

Tragiikka muuttuu aina vain viiltävämmäksi Nikitan pistäytyessä Pietariin tapaamaan ystäväänsä Roshtsinia. Kadunkulmassa Nikita näkee ajoradalla ryhmän syksyisessä tihkusateessa värjöttäviä vanhuksia, jotka ovat ilmeisesti olleet paikalla koko yön. Mummot kapinoi täällä eläkkeitten pienuutta vastaan jo kolmatta päivää, selittää Roshtshin. Mummot eivät ainoastaan kapinoi, vaan hakatut, pamputetut, halveksitut ja nälällä näännytetyt vanhukset ovat päättäneet kävellä Moskovaan hakemaan oikeudenmukaisuutta. Nikita sijoittaa viimeiset ruplansa apteekissa sydän- ja verenpainelääkkeisiin, jotka hän jakaa yhdeksälle edelleen elävien kirjoissa olevalle vanhukselle, seitsemälle mummolle sekä kahdelle papalle. Myös touhukas ja parhaita kuvakulmia vanhuksista metsästävä media kiinnostuu mummojen ja pappojen nälkämarssista, varsinkin kun nääntyneet vanhukset tuskin enää pystyvät jalkojaan liikuttamaan. Ennen kuin mediakarnevaali pääsee täyteen vauhtiin, alkaa myös suurta yleisöä kiinnostaa marssi Moskovaan. Miliisi saapuu paikalle, ja sitten käykin samalla tavalla kuin uljaista miliiseistä kertovissa tv-sarjoissa. Erilaista sen sijaan on tapa, jolla Nikita reagoi tilanteeseen: kun miliisin everstiluutnantti kieltäytyy Nikitan antamasta käskystä polvistua marssijoiden eteen pyytämään anteeksi, Nikita täräyttää nyrkkinsä suoraan everstiluutnantin virnistelevään naamaan.

Samalla sekunnilla Nikitan eteen aukenee kuilu, johon hän putoaa kadoten pohjattomaan syvyyteen, loputtomaan ja ajattomaan tyhjyyteen, mielettömien unien täyttämään kavalkadiin. Kaoottisesta näkyjen sekamelskasta nousee kuitenkin esiin kuitenkin eräs uni, joka voisi - niin haluttaessa - edustaa symbolitasolla romaanin sanomaa. Unessa Nikita etenee Moskovan valkoisella talolla OMON-joukkojen muodostamaa rintamaa pitkin pujottaen samalla valkoisia neilikoita konepistoolien piippuihin. Yllättäen hän näkee OMONin miliisin, joka on nostanut ylös kypäränsä visiirin ja - hymyilee. Nikita ei ehdi edes tajuta, mitä on tapahtumassa, kun ladonovea muistuttava miliisi ottaa hänet karhunsyleilyynsä ja nostaa irti maasta. Sieltä hän näkee, kuinka OMON-joukkojen tasaisissa riveissä puhkeaa sekasorto. Siellä täällä riveistä putoili kilpiä, ja miliisit heittivät neilikoin koristellut konepistoolinsa maahan. Vaikka kuva kukkia kiväärin piippuihin tunkevasta Nikitasta on kuin suoraan klisee-kirjoittamisen oppikirjasta, se istuu jollakin omituisella tavalla tekstiin kuin tummennettu visiiri miliisin päähän. Maailma, jossa kaikki on pelkkää kaaosta tai feikkiä, ansaitsee myös arvoisensa kliseet.

Kljutsarjovan eräänä tarkoituksena lienee ollut kirjoittaa tarinansa sukupolviromaaniksi, jossa kuvataan erään eksyksissä olevan sukupolven sekavaa hortoilua sen etsiessä itseään. Näin ymmärrettynä Kljutsarjovan romaani toistaa ikivanhaa teemaa, nuorison kapinaa edellistä sukupolvea vastaan. Erilaisen Kljutsarjovan romaanista tekee kuitenkin yhteiskunnallisen paatoksen ylenpalttinen hurjuus, jota ei ehkä näin selväpiirteisenä löydy muista sukupolviromaaneiksi määritellyistä teoksista. Sen sijaan vaikkapa kunnon beat-romaanin tavoin kirjassa ei ole juonta edes nimeksi, vaan teoksen varsinainen fokus porautuu vallitsevia normeja vastaan kapinoivien nuorten elämäntapaan. Tässä elämäntaparoolissa kuuluu olla väsynyt, kelkasta pudonnut, kadun asukas. Kirjan lopussa sen päähenkilö Nikita palaa kuitenkin todellisuuteen, ja hänen odysseiansa saa päätöksensä. Onko Nikita itsensä löytäessään kasvanut ns. aikuiseksi? Hän hymyili niin kuin olisi tiennyt Salaisuuden. Salaisuuden, jota ei voi paljastaa, koska sen paljastaminen on tarpeetonta.