tiistai 2. lokakuuta 2012

                                               Rakel Liehu: Helene (2003)

Rakel Liehun romaani Helene on runoilijan kirjoittama teos taidemaalarista, Helene Schjerfbeckistä. Eräällä sen monista tasoista romaani kasvaa yli kahdeksankymmentä vuotta kattavaksi elämäkerraksi - mutta Helene on paljon muutakin kuin elämäkerta, paljon, paljon muutakin. Rakel Liehu kertoo romaaninsa jälkisanoissa, kuinka hän seisoi Schjerfbeckien pienen hautakiven äärellä hautausmaan äärimmäisessä nurkassa ja puhutteli Heleneä: Älkää pelästykö, jos en kerro tarkan naturalistisesti tarinaanne, sillä jos tahdotte minun kertovan hyvän tarinan, teidän on otettava tämä riski. Helene otti riskin ja Rakel Liehun tarinasta tuli hyvä.

Aristoteleen mimesis-käsitteen mukaan runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua. Tämän mukaan vaikkapa historioitsijan ja runoilijan ero on siinä, että toinen kuvaa aktuaalista faktaa ja toinen sitä, mikä olisi saattanut tapahtua. Romaanissaan Liehu onkin ottanut käyttöön ns. Licentia poetica -periaatteen, runokielen vapauden poiketa normaalista kielestä ja/tai tosiasioista. Jos hyväksyy poikkeamat eikä sorru tarkistamaan havunneulasen tarkasti jokaisen yksityiskohdan paikkansapitävyyttä, Helene-kirjasta saa vahvan elämyksen kautta suurimman nautinnon. On olemassa klassikkokirjoja, jotka voivat tehdä ihmisestä onnellisemman. Tämä on sellainen kirja.

Rakel Liehu elää romaanin tapahtumissa paitsi mielen- jopa myös ruumiinliikkeitä myöten; hän kokee kuvailemansa tunnetilat oman itsensä läpi niin täydellisesti, että joskus lukija uskoo tekstin olevan kotoisin suoraan Schjerfbeckin kynästä. Liehu ikään kuin irtautuu itsestään ja sulautuu Helenen tajuntaan. Eräällä tasolla  Helene on pitkä sisäinen monologi, tajunnan virta, johon lukija astuu kuten Herakleitoksen klassiseen Panta rhei - "kaikki virtaa" -ajatukseen. Lukija, sen enempää kuin kukaan muukaan, ei voi kahdesti astua samaan virtaan, koska sekä virtaanastuja/lukija että virta/Helenen alitajunta ovat ainutkertaisia kokijoita/kokemuksia juuri siinä nimenomaisessa hetkessä. Viehättävällä tavalla Liehu pohjustaa käyttämänsä tekniikan antamalla Helenen tavata romaanin alkupuolella St Ivesissä isäänsä taluttavan ikävystyneen lapsen, Virginian, lontoolaisen Woolfin perheestä. Helene ei saa Virginia Woolfia mallikseen, mutta Rakel Liehu saa taiteilijana tulkita Woolfin kehittämää menetelmää käyttäessään toisen taiteilijan tajuntaa. Rakel Liehulla on kuitenkin yksinoikeus valita, mitä Helenen alitajunta tuottaa ja mitä se rajaa itsestään ulos.

Helene itse tavoittaa tarinansa syvimmän olemuksen Saltsjöbadenin Mariefredissä pohtiessaan, kuinka taiteen kieli pakenee ymmärtämistä. Taide itsessään on kieltä eikä sen tosiasiassa edes pitäisi tulla ymmärretyksi: Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan? Runouden kieli, Rakel Liehun tässä romaanissa käyttämä väline, avautuu sen sijaan lukijalle lähes tähtitaivaan omaisena, upeana elämyksenä, jossa kielen kauneus vertautuu saumattomasti Schjerfbeckin luomaan taiteeseen: se on huikea esteettinen kokemus. Vaikka Helene rakenteellisesti on elämäkerta, on se kaiken muun ohella myöskin kokelma aforismeja ja metaforia, jotka pysähdyttävät tuoreudellaan: Kurjet lentävät yli. Ne huutavat kuin rikkimennyt posliini. Joskus taas metaforassa purkautuu vaikkapa se uhka ja toivottomuus, joka viipyilee vuoden 1918 vankileirien ja nälänhädän raatelemassa maassa, kun kuun rapu ryömii punertavana taivaalla.

Helenen sisäistä monologia myötäilee ja vahvistaa eri aikatasojen limittyminen tarinan tapahtumien lomaan, kun huoneissa kulkee yhtäaikaisesti monta Heleneä, ja jokaisella heistä on oma ainutkertainen tajuntansa luotaamassa mennyttä elettyä. Kuitenkin myös Kuolema on aina läsnä; se on kätkeytynyt samalla vadilla lepääviin mustuneisiin hedelmiin, hellästi yhdessä matkustaviin, jotka Helene maalaa mätänemisestä piittaamatta. Loppujen lopuksi herra Historia kuitenkin vääristää kaiken - se tekee toisista satyyreja, minusta oletettavasti säälittävän pyhimyksen.

Huoneissa ja läpi aikatasojen kulkevien moninaisten Helenien tavoin myös maailmaan syntyneitä Helenejä on monia. Ulkonaisesti Helenien elämänjuoksu kaikkinensa on hidasta, rauhallista: Lapsuuteni oli hiljainen kuin pesuvati, johon "konkurssilapsi" saapuu kaukaa Linnunradan tuolta puolen, Leonardon kiehkura niskassaan ja aseinaan pitkät, pehmoiset kynnet. Neljän vuoden kuluttua Linnunradan lapsi kokee toisen syntymisensä. Pudottuaan portaita alas hän syntyy eliniäkseen rampautuneeksi raajarikkoiseksi, jonka ruumis on rujo, kuin surkeasti ryömivä skorpioni. Kuitenkin se uusi Helene syntyy myös taistelemaan, ponnistelemaan päästäkseen muiden joukkoon pelosta ja yksinäisyydestä - sillä eräänä päivänä isä tuo hänelle paperia ja kynän. Sen jälkeen: Nulla dies sine linea.

Vuosina 1879-1880 Helene saa Suomen suuriruhtinaskunnan keisarilliselta senaatilta matka-apurahat Pariisiin suuntautuvaa opintomatkaa varten, ja Helenen piirustuskoulussa solmimat ystävyyssuhteet "maalarisiskoihin", Helena Westermarkiin, Venny Soldaniin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin syvenevät Pariisissa entisestään. Helenen, 18-vuotiaan, itsetunto nousee kohisten, sillä hän lukee sanomalehdestä: "Naiset kahmivat apurahat. Onko oikein että he saavat keskimäärin suurempia apurahoja?"  Colaressin taidekoulussa Pariisissa, rapistuneessa kalkin, espresson ja tärpätin tuoksuisessa synnytyshuoneessa Helene kokee todellisen syntymisensä Taiteilijana. Hän pääsee eroon arkuudestaan, melkein unohtaa jalkansa eikä tunne kipua enää lainkaan: Uskaltaudun joskus läheiseen boulangerieen ostamaan batongin. Kuitenkin Helene tajuaa Pariisin olevan myös kaupunki, jossa syttyy paitsi elämän- myös kuolemanhimo: Onko minusta kestämään tämän kaupungin musertavaa painetta?

Tehdessään toisen Ranskan-matkansa muutamaa vuotta myöhemmin Helene lähtee maalaamaan Bretagneen, Pont-Aveniin, Rakkauden Maahan - Le pays d'amour - jossa hän kohtaa Rakkauden ja sen mukana jälleen yhden syntymisen: Olenko se enää minä, miten monta minää ihmisessä, ja kaikki ne lentelevät kuin irti reväistyt kirjan lehdet tuulessa. Sävyltään hopeanharmaassa, myllyjen ja kalastajaveneiden kylässä eräs Helene-niminen pohjoismaalainen tyttö kokee jotakin sellaista, jonka vuoksi hän olisi valmis vaikka - olisinko! - luopumaan pensselistään. Se jokin on läheisellä kalliolla maalaava, piippua imeskelevä englantilainen mies, John.

Johnin, englantilaisen taidemaalarin, toistakymmentä vuotta Heleneä vanhemman, otsaluu on tehty samasta paratiisin setripuusta kuin Helenen, mutta silmät pystyvät leikkaamaan sydämen kahtia kuin pienen oliivin. Se, että ymmärtää toista nopeasti, pesäänsä lentävän linnun lailla, on yksi rakkauden monista nimistä: Minua on tuskin enää olemassa, ensi kerran olen itsestäni irti, edellä. He vuokraavat ruohokattoisen ateljeen, yhdessä. Helene varjelee todellista sieluaan, jotta se olisi puhdas ja valmistautunut juhlaa varten. Mutta en kadu mitään. John pujottaa ohuen sormuksen Helenen sormeen, Helene antaa Johnille vain vasemman kätensä, en oikeaa kättäni, maalarin kättä!  Sitten, myöhemmin, saapuu Johnin huolellisesti argumentoitu kirje; Johnin suku pelkää ontuvan taiteilijattaren mahdollista tuberkuloosia, purkaa kihlauksen, ja rakkaus loistavine juhlapukuineen, muuttuu häpeäksi. Myöhemmin, paljon myöhemmin, Helene oivaltaa, että tapasi Johnin liian nuorena - John silitti häntä kuin pientä dalmatiankoiraa, ei naista, osti kojusta ruosteenruskean krysanteemikimpun ja suuteli Heleneä otsalle. Minun olisi pitänyt taistella ja hävitä. Niin olisi ollut helpompaa.

Kivenkovalla ehdottomuudella, joka on tyypillistä vain nuoruudelle, jätetyksi tullut kihlattu menettää elämänhalunsa, ei yhdessä yössä vaan hitaasti - kaikki tiet, yksi toisensa jälkeen, tuntuvat katkeavan. Helenelle suositellaan Gausdalia, norjalaista sanatoriota ja sen ylilääkäriä, Kristian Andvordia, rauhallisen oloista, 50-vuotiasta miestä. Kristianin mukaan Helenen masennus on osin ylpeyttä, ja sen parannuskeinona on päästää elämä elämäänsä. Juotte terveysvettä, ja yritätte jaloitella. Askel kerrallaan. Kristianin silmät ovat suuret ja tarkat, hän on roteva, nahkaliivinen originelli, jonka ensimmäinen vaimo on kuollut ja toinen avioliitto liian nopeasti solmittu. Kristian aloittaa lähestymisen hiljaa, mutta pian taiteilijatar ja lääkäri ovat tilanteessa, jossa jälkimmäisen on pakko sanoa: Rakastuin sinuun keväällä, rakastuin sinuun kesällä, ja talvella. Sinuun kokonaisuutena. Mutta en voi jättää Heddaa. Kristian, lääkäri laskee vaaralliset päivät tarkasti, mutta Helene, taiteilijatar, voisi formuloida asian niinkin, että ei se rakkautta ollut, vaan itsekkyys ja pyyde kohtasivat tunturien tulena hulmuavassa valossa. Kuitenkin taiteilijatar syntyy nyt Naisena, hän tuntee olevansa kuin muutkin naiset. Bon, Helene vakuuttaa itselleen. Vuosia myöhemmin taiteilijatar saa kuulla, että Kristian on horjahtanut tunturipolulta rotkoon, lähes ohjekirjan mukaisesti, sillä kuuluuhan viimeinen boheemien yhdeksästä säännöstä "Sinun on itse lopetettava elämäsi."

Henkisesti vaikean ajan jälkeen Helene valitsee vuonna 1902 omaehtoisen eristäytymisen pienelle paikkakunnalle, Hyvinkäälle, pois Helsingin kademielisistä taidepiireistä ja sen poliittisista juonitteluista. Helsingin koti puretaan Helenen Magnus-veljen avioiduttua, ja kirjoittamattoman lain mukaan naimattoman tyttären velvollisuus on huolehtia vanhemmistaan, Helenen tapauksessa leskeksi jääneestä äidistä, Olga os. Prinzistä, joka on puhdas ja täydellinen olento, kuin kirkon ehtoollispikari. Olga on myös vahva, hän on capetingien, Ranskan kuninkaallisten sukua. Helenen lähtiessä vuonna 1880 ensimmäiselle opintomatkalleen Ranskaan, äiti-Olga sanoo lähtiäisiksi: Lastasi en kasvata, jos sellaisen kannat kohdussasi tänne. Vastaat siitä itse. Helene palaa ulkomailta ilman lasta, mutta myös rahattomana, ja kun hän ruokapöydässä ojentaa kätensä ottamaan, se pysähtyy kuin halvattuna äidin sanoessa: Lihaa ottavat ne jotka ansaitsevat. Äidin kanssa ei yhteiselämä sen enempää Hyvinkäällä kuin aiemmin Helsingissäkään ota sujuakseen, sillä äidiltä ei Helene saa sitä mitä kipeimmin kaipaa, hyväksymistä. Vuosikymmenet olimme huudelleet toisillemme kuin erillisistä saarista.

1900-luvun Hyvinkää ei kuitenkaan ole mikään Jumalan selän takana oleva peräkylä, sillä jo muuttaessaan sinne Helene tietää sen kansainväliseksi. On saksalaisia, englantilaisia, japanilaisia. Junat Pietarista tuovat venäläistä ylhäisöä - sekä Anna Ahmatovan, runoilijattaren. Juna tuo myös Einar Reuterin, jolla myöhemmin tulee olemaan vahva vaikutus Helenen elämänkulkuun. Vuonna 1915, Einar, torniolainen metsänhoitaja ja taiteen keräilijä, tulee ensimmäisen kerran Hyvinkäälle. Yllään raidallinen pariisilaistakki, kaulaliina heitettynä nonchalantisti olan yli kuin Aristide Bruantilla konsanaan: Sinä Hyvä-tahto, Pyhä yksinkertaisuus, Quiche lorraine, Reipas leivos - vihdoinkin Helene kokee löytäneensä sekä itsensä että taiteensa todellisen ymmärtäjän, he ovat syskonsjäl, sielunveljiä.

Einar Reuterista tulee paitsi Helenen sielunveli ja kannustaja, myös hänen mallinsa. Jo Hyvinkäällä syntyy maalaus "Uneksija", jossa Einar on herkkä kuin majakka sumun takaa. Mutta on myös toisenlainen Einar, purjehtija, jolla on mahongin ja kuparin väriä kasvoillaan, käsi nyrkkiin puristuneena ja aistillinen, alaston selkä. Tunnen äkkiä olevani nuori. Se ei ole pelkästään hyvä tunne, se on kuin palohaava. Hän on 37, minä 56. Lopulta Einarista tulee paitsi sielunveli ja malli,  myös Helenen Ystävä. Yhdessä he käyvät illallisella Knipanilla, Tammisaaressa, yhdessä he lounastavat Helenin Magnus-veljen biedermeier-tyylisessä kodissa Helsingissä. Huomautan, että tämä nuori mies on pelkästään ystävä, hän ei ole hipaissut sormellaankaan minua.

Kirjeitä vilisee Einarin ja Helenen välillä, kolmekin päivässä. Ystävälleen Einarille jo nimeä - ja jonkin verran varallisuuttakin - saanut Helene antaa, kuten hän sitä itse kutsuu, "stipendin" Gausdaliin, Norjaan, jossa Helene itse kävi toipumassa masennuksestaan Johnin purettua kihlauksen. Mutta metsänhoitajan kirjeiden tulo lakkaa, ja lopulta päivien, lähes viikkojen odotuksen jälkeen Einarilta saapuu kirje. Einar on Gausdalissa kihlannut tuttavan vuosien takaa, itseään lähes kaksikymmentä vuotta nuoremman ruotsalaistyttö Tyra Arpin, mutta vakuuttaa samaan hengenvetoon Helenelle, että heidän ystävyytensä on äärettömän kallis. Taiteenkeräilijän on vaikea luopua alkulähteestään - hänellä ei ole varaa luopua taiteestani...kreivi Essex tarvitsee Elisabethiaan. Helene puolestaan joutuu myöntämään itselleen, että olisi halunnut pitää Einarin kokonaan ja on nyt kuin pettynyt lapsi, jolta on viety uusi lelu. Ystävyys/sielunveljeys pystyy kuitenkin kehittymään uudelle tasolle, ja vuosien mittaan Einar Reuterista tulee Helene Schjerfbeckin horjumaton tukija ja ymmärtäjä. Realismi voittaa pettymyksen, ja parin vuoden kuluttua Helene onnittelee itseään siitä, etteivät he avioituneet: Olisin ikävystynyt kanssasi, reipas eränkävijäni.

Eräs elämänkohtalo tulee päätökseensä, kun Helenen äiti kuolee Hyvinkäällä vuonna 1923. Elämä jättää naisen, joka ei ymmärtänyt lastansa ja jota ylpeys esti pyytämästä lainaa lääkärikuluja varten, kun tämä lapsi putosi portailta reisiluu murskana. Ylpeytesi tähden, Olga Prinz, minä olen nyt mikä olen. Helene ei voi - eikä tahdo - enää asua Hyvinkäällä, vaan muuttaa pois eikä jää radanvarren pikkupaikkakunnalle porvarina syömään rasvaista kampelaa. Uusi asuinpaikka löytyy Tammisaaresta, syrjäisestä pikkukaupungista, jossa kasvaa uljaita puita ja jonka kaduilla puhutaan äänekkäästi rahan arvosta, ostoksista ja rouvasväen kutsuista. Ihmiset Tammisaaressa ovat poroporvareita, mutta luonto on puhdistavan kaunis. Tavallaan Helene on nyt "vakiintunut", hän on kuusikymmentäkolmevuotias, asut moitteettomat, taulutilauksia jonossa neljätoista, pankkitili kasvussa.  Haluan että minua kunnioitetaan.

Jumala lahjoitti Helenelle Einar Reuterin. Sen sijaan pieni ja ainakin lievähkösti langennut Lucifer lienee ollut asialla, kun Gösta Stenman saapuu vuonna 1913 Helenen elämään. Välikätenä ja lähtölaukauksena yli kaksikymmentä vuotta kestäneelle ystävyydelle? molemminpuoliselle hyötysuhteelle? liiketaloudelliselle kumppanuudelle? toimii Helenen maalaus "Lukevat tytöt". Taideyhdistyksen arpajaisissa taulu on joutunut Tornioon, josta silloinen toimittaja Stenman on sen jäljittänyt ja myynyt Helsingin taideyhdistyksen kokoelmiin. Liikemieheksi ryhtyneen Gösta Stenmanin huhutaan rakentaneen alkupääomansa salakuljettamalla nuorena miehenä Pietarista Suomeen hyvänkokoisen laivalastillisen köyhtyneiden aatelisten omaisuutta. Innostuttuaan tauluista Stenmanista kehittyy eräänlainen kuvataiteiden kuningas Midas; kaikki mihin hän koskee, muuttuu rahaksi.

Niinpä Stenman ilmestyy ilmoittamatta Hyvinkäälle, lapsenkasvoinen nuori mies, ja ostaa kaiken mitä Helenellä on kotona - kolmetoista työtä. Lapsenkasvoinen nuorimies vakiinnuttaa asemansa merkittävänä taidekauppiaana ja sen myötä järjestää Helenelle yksityisnäyttelyn komeassa taidepalatsissaan. Succès! Näyttelyt seuraavat toisiaan; nyt Helene Schjerfbeck on paitsi kuuluisa - Nyt minulle kirjoitellaan kirjeitä kuin filmitähdelle - myös hyvä sijoitus; taulujen hinnat kipuavat korkealle.

Eräällä tasolla parivaljakossa Schjerfbeck-Stenman vallitsee kauhun tasapaino: Helene kärsii jatkuvasta rahapulasta ja Stenman, jumalan ylpeä yksityisyrittäjä, tahkoaa jatkuvasti rahaa signeerauttamalla Helenellä tämän vanhoja töitä, penkomalla kaapitkin etsiessään uusia ja hamuamalla luonnoksia roskakorista. Helene myös suostuu, tosin melkoisen vastentahtoisesti, kuukausipalkkaiseen sopimukseen Stenmanin kanssa, hän suostuu niin ikään tekemään toisintoja vanhoista töistään. Kun Helene lopulta sanoutuu irti sopimuksesta, Stenman ilmoittaa, että ensiosto-oikeus tilaamattomiin töihin jää hänelle. Tähän Helene myöntyy heti, sillä hänellä ei ole varaa ärsyttää mesenaattiaan, vaan hän kiittää Stenmania siitä, että tämä kunnioittaa Taiteilijattaren julmuutta.

Mutta - kaikesta huolimatta: Olen lähestymässä sitä mitä tavoittelen, käsi kädessä mesenaattini kanssa. Helene osoittaa yllättävää realiteettien tajua Einar Reuterille vuonna 1942 kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän pyytää Einaria olemaan tulematta itsensä ja Stenmanin väliin: Minulla on selvä ja hyvä suhde häneen, jätä se minulle, ole hyvä. Tosiasiassa Gösta Stenman omistaa Helenen, joka puolestaan on arvokas - ja kallis - kuin kruunun jalokivi. Helenen viimeinen asuinsija, lähellä Tukholmaa sijaitseva Saltsjöbadenin Mariefred, jonne Stenman on pelastanut Helenen Suomessa raivoavan sodan jaloista, on paitsi korkeatasoinen myös erittäin kallis. Tässä vanhassa huvilassa, jota tornit ja terassit koristavat, on runsain määrin kansainvälistä tunnelmaa, ruhtinaallinen palvelu ja oma lääkäri. Vuodekin on hienoin, jossa Helene on koskaan nukkunut, ja kesäisin rantavesissä, talon tuntumassa kelluu jatkuvasti toistakymmentä purjevenettä. Stenman maksaa kalliin huoneen ja kaikki kustannukset ja vastalahjaksi saa viedä kaiken, mitä Helene maalaa. Helene on nyt 81-vuotias, mikä Gösta Stenmanin mielestä on ihanteellinen ikä maalata omakuvia.

Mariefredissä Helenen ura nousee upeaan loppuhuipennukseen, syvällisesti vaikuttavaan omakuvien sarjaan. Ollessaan Firenzessä, Uffizin taidemuseossa jäljentämässä Filippo Lippin madonnaa on museon vahtimestari sanonut nuorelle, nahkasandaaleihin ja siniseen pukuun sonnustautuneelle Helenelle tämän itsekin olevan Madonna. Yli puoli vuosisataa myöhemmin maalatut omakuvat ovat yhtä kaukana Lippistä kuin madonnastakin, mutta ne maalannut nainen on 80-vuotiaana yhtä utelias kuin nuori Helene, nyt utelias näkemään, miten ihmisen aikaisemmin salatuksi jäänyt sisäinen olemus työntyy pintaan.

Mariefredissä Heleneä katsoo peilistä pelästynyt krokodiili - siveltimeni on jättänyt kauneuden. Helenestä omakuva on myös lähes mahdoton haaste, koska elementit joista sen pitäisi koostua, ovat jo liukenemassa elämän ulottumattomiin, katoamassa historiaan. Kuolema, joka jo asuu Helenessä, ei ole kaunis, mutta se mitä vielä on jäljellä, on paljas ja yksinäinen minä, Helene. Omakuvissa vanha nainen, joka vielä kutsuu itseään "minäksi", on lähes sukupuoleton, toinen puoli kasvoista jää maalaamatta toisen vielä ollessa läsnä, silmä loistaen suurentuneena. Vielä viimeiseksi kankaalle sinkoaa punainen täplä.

Seuraavissa omakuvissa punainen täplä katoaa ja kuvaan ilmestyy ihminen sellaisena kuin hän on ollessaan täysin yksin, kuoleman rynnäkköä odottamassa; ne ovat masennuksen kuvia. Korva on suurentunut kuuntelemaan; suu jääneenä kauhun huutoon. Omakuvat alkavat olla myös enemmän kuin "minä", ne surevat ja suru on suurempi kuin "minällä" koskaan. Helenelle vanhuus on putoamista, minne? Hän päästää omakuviinsa mukaan, ensi kerran, myös kaatumisensa, putoamisen portaita alas, kivun ja tuskan huudon. Näyttelyssä joku katsoja sanoo kokiessaan omakuvat julmiksi ja hyökkääviksi, ettei näin saa maalata. Ei saakaan. PITÄÄ.

Lopun tullessa kaikki on samaa luontoa, suurta tuulenhenkeä, en se ole enää minä. Se on meri, La mer. Se yhdistää Suomen ja Ranskan, Suomen ja Ruotsin, Suomen ja Englannin. Aallot, suuri yhdysside.