perjantai 3. elokuuta 2012

                                   Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (2008)

Joskus pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle. Näin kävi albanialaissyntyiselle Anilda Ibrahimille, joka Italiaan muutettuaan kirjoitti viehättävän sukukronikan Buronjan suvun naisten vaiheista, jotka kattavat neljä sukupolvea. Ibrahimin Punainen morsian seuraa naisten kohtaloita 1920-luvulta 1990-luvun lopulle. Kirja on episodiromaani, jonka noin kahdeksankymmentä vuotta kattavasta ja aika ajoin sekavalta vaikuttavasta aikajänteestä tuntui ensi alkuun melkein mahdottomalta saada koherenttia kokonaiskuvaa. Vähitellen alkaa Albaniasta kuitenkin nousta esiin värikylläinen panoraama, joka alun takapajuisuuden lähes lyyrisestä kuvauksesta muuttuu Enver Hoxhan kaudelle tultaessa albanialaisen kommunismin teräväksi kritiikiksi.

Kun pienen suomalaisen läänin kokoiselle alueelle ovat aikojen saatossa rynnistäneet erilaisia kulttuureja edustaneet valloittajat lähes jokaisesta ilmansuunnasta - Hellaasta, Roomasta, Bysantista, ottomaanien imperiumista, Italiasta, Saksasta - tuloksena on syntynyt eksoottinen sekahedelmäsoppa, kirpeä, makea ja hapan, rakilta maistuva ja kvitteniltä tuoksuva. Tässä rakin ja kvittenin maailmassa ratsastaa romaanin alussa sulhasensa taloon punaisiin pukeutunut morsian limppu kummassakin kainalossaan, ja punainen huntu kätkee hänen kosteat silmänsä. Punapukuisen morsiamen, Saban, kautta Ibrahimi alkaa keriä auki tarinaa naisista, jotka vuosikymmenien saatossa muovasivat sekä hänet että hänen kohtalonsa.

Tarina alkaa korkeiden vuorten kätkössä olevasta Kaltrasta, valkoisista kivistä tehtyjen kaarisiltojen sinisestä kylästä, joka on yhtä kaukana maailmanmenosta kuin koko Albaniakin. Kaltran asukkaat ovat järeitä kuin hautakivet, elävät valkoisissa taloissaan, hoitavat lampaitaan ja nauttivat ikuisuudesta tiedostamattaan. Keskellä kylää on tori, jolta alkaa Buronjan perheen tuho ja samalla useiden naissukupolvien yli ulottuva saaga, Sabasta alkava ja Doraan/Anilda Ibrahimiin päättyvä. Tällä torilla Habib, Saban isä, tappaa vahingossa naapurinsa pojan, ja koska verikosto Kaltran kaltaisessa kylässä, jossa kaikki ovat sukua toisilleen, tuhoaisi kymmenien ihmisten elämän, 15-vuotias Saba naitetaan tapetun pojan vanhemmalle, leskeksi jääneelle ja alkoholisoituneelle veljelle. Sabasta tulee veriuhri, jolla ostetaan sukujen välinen rauha. Aikojen saatossa pienikokoisesta, käymäläluutaa ja pöllähtänyttä kanaa muistuttavasta Sabasta tulee kuitenkin romaanin ensimmäisen osan ehdoton keskushenkilö, jonka vaikutusvalta jatkuu voimakkaana myös kirjan toisessa osassa. Vielä yli toisenkin osan Saba jatkaa elämäänsä tarinoissa, jotka jäävät jälkipoville kertomaan naisesta, talon kantavasta hirrestä, mutta myös rakkaudesta ja petoksesta, sodasta ja verestä, syntyneistä ja syntymättömistä lapsista.

Viisitoistavuotiaana Saba aloittaa elämäänsä miehensä Omerin taloudessa, suurtaloudessa, johon Omerin lisäksi kuuluvat tämän kaksi veljeä, näiden vaimot ja lapset sekä kaikkea hallitseva anoppi. Avioliitto on nyt sinettiä myöten vahvistettu, morsian on kelvannut. Sulhasen kelpaamisesta ei ole niin väliä, koska hän kelpaa aina: sulhanen puhdistuu ruukullisella vettä, kun taas kaikki maailman joet eivät riitä morsiamen puhtaaksi pesemiseen. Lopullisesti Saba lunastaa yhteisön hyväksymisen synnytettyään kolmen tyttären jälkeen viimein pojan - juhlat kestävät seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Suvun painajaisena seinällä tyhjän panttina riippuneelle kiväärille on jälleen tullut käyttöä, kun albanialaisen perinteen mukaan Omer, nyt poikalapsen ylpeä isä, ilmoittaa kiväärinlaukauksin pojan syntymästä kyläläisille.

Vaikka romaani leimautuu vahvasti useiden sukupolvien yli kutoutuvaksi kertomukseksi naisista, albanilaisen naisen sielun luotaaminen ei kuitenkaan ole ollut Anilda Ibrahimin ainoa kimmoke romaanin kirjoittamiselle. Naisten kohtaloiden lisäksi romaani tarjoaa lukijoille näkymän viime vuosiin saakka miltei tuntemattomaksi jääneeseen maahan ja sen lähihistorian dramaattisiin tapahtumiin. Näitä historian käänteitä Anilda Ibrahimi peilaa Buronjan laajan suvun naisten kautta ja luo samalla kelpo viipaleen mikrohistoriallista tutkimusta. 

Romaanin ensimmäistä kolmannesta leimaa Kaltran pysähtyneisyys, jolloin kokonaiset ihmiselämät jäivät vuoriston äärettömän hiljaisuuden verkkoon. Kaltrassa vatvotaan samoja asioita puoli vuosisataa, ihmisistä tulee aikojen kuluessa kasvottomia, määrätynlaiseen tilanteeseen tai käyttäytymiseen sidottuja representaatioita. Uskottoman Esman lailla kaikkia Kaltran uskottomia naisia kutsutaan esmoiksi tai naapurin vaimoa vokotelleita miehiä mysafireiksi nenänsä menettäneen Mysafirin mukaan. Kuitenkaan maailmanmenosta tietämätön ja sisäänpäin lämpiävä Kaltrakaan ei voi olla joutumatta muun Albanian ohessa eurooppalaisen valtapolitiikan sijoiltaan viskomaksi. Vuonna 1939 Mussolinin joukot miehittävät maan, tosin Buronjien naisten ja miehittäjien välinen kohtaus on melkoista farssia Saban käskiessä naisia jättämään poikaparat rauhaan - minä en lähettäisi tuollaista edes kanojeni vahdiksi.

Tilanne muuttuu kuitenkin saksalaisten tullessa: italialaiset sotilaat ammutaan, Saban kolme veljeä ammutaan, Behije, Saban käly ammutaan. Maa vajoaa kaaokseen, sillä kommunistit ja kansallisrintaman sissit taistelevat paitsi miehitysjoukkoja myös toisiaan vastaan. Lopulta Enver Hoxhan johtamat kommunistit selviytyvät voittajina, ja maasta tulee vuonna 1946 Albanian sosialistinen kansantasavalta. Voittajia tulee ja voittajia menee...eikä maaseudun väestö, joka ei ollut koskaan lukenut Pääomaa, edes tiennyt, mitä sosialismi/kommunismi tarkoittaa. Buranjan suvun naiset sen sijaan oppivat kuitenkin pian ymmärtämään sen tarkoittavan naisille työtä myös kodin ulkopuolella ja sitä kautta rahaa omaan käyttöön. Iltakoulussa Saba - punainen morsian - lukee liitutaululta iskulauseen Nainen: vallankumouksen voima.

Yhtä jalkaa naisten päästessä murtautumaan ulos kotiensa ahtaista oloista, muuttuu myös eristäytynyt Albania erilaiseksi: ahtaat olot ja eristäytyminen jatkuvat, mutta nyt, kun Albanian johdossa on diktaattori Enver Hoxha, maa on voimakkaasti kallellaan stalinismiin ja neuvostokommunismiin. "Veljet", Enver Hoxha sanoi noina vuosina, "kaikki, mikä oli ennen teidän, on nyt meidän."  Ibrahimin romaani ei kuitenkaan noita aikoja kuvatessaan piehtaroi pelkässä kurjuudessa, vaan kerrontaa leimaa usein sarkasmiin vivahtava komiikka, esimerkkinä vaikkapa anekdootti kaltralaisen Tanan muulista. 

Entisen partisaanin vaimo on viemässä elikkoaan laitumelle, mutta muulilla on määränpäästä eriävä mielipide. Nainen vetää köydestä, sadattelee ja saa lopulta apua Buronjan suvun naisilta. Ihmetys on melkoinen, kun huomataan, että muulin harjasta riippuu mitaleita, jotka partisaani on saanut puolueelta heti sodan jälkeen; samasta osoitteesta ovat peräisin niin ikään harjasta riippuvat, partisaanin  lapsien saamat prenikat vapaaehtoisesta työstä vuorten ja metsien saattamisessa hedelmällisiksi. Koska muuli paiskii töitä kuin muuli, saattaisi tämä kunniamerkein koristettu työnsankari Tanan mielestä anoa myös kommunistisen puolueen jäsenkirjaa. Tarinan pisteliäs komiikka toimii keinona selviytyä ja säilyttää mielenterveytensä hirvittävissä oloissa. Italiaan muutettuaan Ibrahimi näkee selvän yhtäläisyyden katolisen kirkon ja Albanian kommunismin välillä. Mutta meidän kommunismimme oli julmempi kuin historian konservatiivisinkaan paavi.

Ibrahimi on tehnyt kerrontateknisen ratkaisun, joka jakaa romaanin kahteen osaan. Ensimmäisen osan arkaainen, värikylläs ja romanttissävyinen tyylilaji muuttuu toisessa osassa rennon humoristiseksi ja sarkastiseksi, joskus jopa kyyniseksi. Toiselle osalle on leimallista myös ensimmäistä osaa runsaampi anekdoottien käyttö. Kirjan ensimmäisessä osassa anekdootit muodostavat kertomuksen kannalta tiiviin, kertomusta eteenpäin kuljettavan apparaatin, kun taas toinen osa hajoaa sirpaleiseksi novellikokoelmaksi, jota sitoo löyhästi yhteen naisten kirjavat kohtalot. Myös pääosan esittäjä muuttuu, sillä ensi osan hienosti kuvattu Saba antaa tilaa pojantyttärelleen Doralle, joka on kirjailijattaren alter ego. Ibrahimi lienee tällä ratkaisulla pyrkinyt luomaan eräänlaisen ristivalotuksen vanhan maailman Saban sekä uuden järjestelmän Doran välille. 

Kuitenkin päällimmäiseksi jää tunne, että tässä kipuilee kaksi naista, kumpikin yhtä lailla hämmennyksissä ja hukassa ulkopuolisuutensa takia. Saba kiteyttää sen kertomalla, että hän on tavallaan turkkilainen, tavallaan ei, vähän muslimi ja vähän ortodoksi. Uskoessaan kummankin uskontokunnan jumalaan Saba on sekä vähän turkkilainen ja vähän kreikkalainen. Dora puolestaan tekee rajun ratkaisun ja lopullisen irtioton Albaniasta, joka kommunismin kaatumisen myötä on muuttunut kapitalistiseksi kaikkine vastenmielisine lieveilmiöineen. Noina kapitalismin ensi kukoistuksen vuosina Dora kertoo nähneensä itselleen tuntemattoman maan, eläneensä vieraan kansan parissa.

 Niinpä Doran/Anildan lähtö Albaniasta Sveitsin kautta Italiaan on loppujen lopuksi varsin helppo, sillä Doran mukaan jokin naissukupolviemme pitkässä ketjussa oli katkeamassa. Näille menneiden aikojen naissukupolvien ketjulle Ibrahimi on romaanillaan pystyttänyt pysyvän muistomerkin, joka  yhtä kaikki  on kirjoitettu hänen uuden kotimaansa kielellä. Mutta vaikka punainen morsian - una sposa rossa - verhoutuukin vieraan kielen vaatteisiin, morsio on kuitenkin perinjuurin ja luovuttamattomasti albanialainen.