Tämä teos on nimetty kaikissa lähteistöissä "klassikoksi", vaikka äkkiseltään arvioituna sen voisi arvella lähinnä kategorisoituvan johonkin Hertta-sarjaan kuuluvaksi ällöromanttiseksi nyyhkyromaaniksi. Kirja on pilviähipovan narsistin pilviähipovan narsistinen tilitys pilviähipovasta ns. rakkaudesta. Vaikka romaani on lähtöisin erittäin nuoren Goethen kynästä, 24-vuotias kynäilijä oli jo Wertherin aikoihin kirjoittanut sekä draamaa että lyriikkaa ja oli hyvää vauhtia kehittymässä erääksi aikakauden suurimmista neroista. Voisi ajatella, että Goethe oli eräänlainen sukunsa viimeinen - viimeinen renessanssi-ihmisten 300-vuotisen historian edustajista. Werther puolestaan oli tulevan viimeisen renessanssineron ensimmäinen yritys romaanitaiteen alalla, ja vaikka yritys vaikuttaakin puistattavan raivoromanttiselta rakkaustarinalta, rivien välistä käy pian ilmi, että tarina sisältää paljon enemmän substanssia kuin mitä ensi silmäyksellä paljastuu.
On toki totta, että siniseen hännystakkiin ja nahankeltaisiin liiveihin ja housuihin pukeutunut sankari - nuori Werther - on kuin suoraan "Myrsky ja kiihko" -kauden tuskan ja hurmion sävyttämästä kuvastosta. Kuitenkin Goethen suhtautuminen omaan luomukseensa on vähintäänkin kaksijakoinen, sillä hän ei Wertherin ylettömyyksiin menevästä käytöksestä huolimatta kuitenkaan esitä sankariaan pelkästään halveksuvassa tai naurettavassa valossa. Kun Werther lopulta sortuu, hänen loppunsa on traaginen, ei ehkä shakespeariaanisen jylhä ja kauhistuttava, mutta kuitenkin sellainen loppu, joka ansaitsee myös lukijan säälin, ei vain pelkkää ivaa.
Sinikeltaisiin pukeutuneen keikarin luonnekuva avautuu vähitellen, kun Wertherin itseymmärryksen luoma käsitys itsestään traagisena sankarihahmona väistyy ja tilalle astuu etuoikeutettuun sosiaaliluokkaan kuuluva veltto, hemmoiteltu ja vastuuton nuori teeskentelijä, jonka eräs luonteenomaisimmista piirteistä on tekopyhyys. Luonnekuvan viimeistelee Wertherin tekopyhyyden yhdistyminen hänen sairaalloiseen itsekeskeisyyteensä. Syntyy maailma, joka lunastaa olemassaolonsa oikeutuksen vain ollessaan suhteutettuna Wertheriin - "Ich bin meine Welt".
Ennen kuin kirjan tapahtumat lähtevät kunnolla alkuun, lukijalle tarjotaan eräänlainen prologi, nimettömänä pysyttelevän ystävän kommentti Wertherin tarinasta, johon ystävä on päässyt/joutunut tutustumaan Wertherin lähettämien kirjeiden välityksellä. Kommentissa lukijaa kehoitetaan "ammentamaan lohtua" Wertherin kertomuksista, mikäli lukija, "kelpo sielu", tuntee samaa poltetta kuin "Werther-poloinen". Wertherin tunteman poltteen kohde on Lotte, jolle hän pitää yhtä naurettavia kuin mahtipontisiakin yksinpuheluja Homeroksesta, McPhersonin kirjoittamista skotlantilaisista sankarirunoista tai Goldsmithin Wakefieldin kirkkoherrasta. Näin alleviivautuu Lotten rooli sekä tarinassa että Wertherin elämässä: Lotte, Wertherin traagisen ns. rakkauden kohde, on tosiasiassa olemassa vain suhteessa Wertheriin. Lotte on se objekti, kohde, johon Wertherin, subjektin, katse kohdistuu: Lotte on olemassa, koska Werther katsoo häntä. Niinpä lukija ei Wertherin ystävälleen kirjoittamien kirjeiden perusteella saa minkäänlaista kuvaa todellisesta, itsenäisenä olentona eksistoivasta Lottesta. Sen sijaan ennen pitkää käy selväksi, että mikäli Werther ylipäätään on johonkin "rakastunut", on hän korviaan myöten rakastunut - itsensä lisäksi - rakkauteen.
Lotte, joka on Wertheriä huomattavasti nuorempi, on henkisesti kuitenkin kehittynyt paljon pidemmälle kuin keskenkasvuiseksi ja -tekoiseksi jäänyt ihailijansa. Lotten todellinen ja oikea, kypsä rakkaus kohdistuu Albertiin, mieheen joka on joka suhteessa Wertherin täydellinen vastakohta. Albert on tasapainoinen, tavallisenoloinen mies, jolta puuttuvat myrsky- ja kiihkokauden puolihysteeristen sankarien tolkuttomuudet. Ja mikä tärkeintä, hän myös rakastaa kihlattuansa Lottea tasaisella, miltei arkisella mutta sitäkin uskollisemmalla, aidolla rakkaudella. Albertin tunne on niin vahva, että se kestää jopa tietoisuuden Wertherin julkeudesta, aikeesta varastaa Albertilta tämän kihlattu. Siinä missä Werther on kehityksessään jämähtänyt kiukuttelevan kaikki-mulle-heti-nyt -lapsen tasolle, Albertin pitkämielisyys koettelee uskottavuuden rajoja, kun muistaa, millaisessa sovinnaisuuden ja hyvien käytöstapojen puristuksessa porvarispiirit 1700-luvun lopun saksalaisyhteiskunnassa elivät.
Kun Werther sitten lopulta, pitkästyttävän jahkaamisen jälkeen suorittaa poistumisen elämän näyttämöltä, lukija ei enää jaksa edes kauhistua "Sturm und Drang" - näyttelijän viimeistä melodramaattista vuorosanaa, jossa tämä heittää vielä yhden syytöksen vasten "rakastamansa" naisen kasvoja:
Kas niin Lotte! En pelkää tarttua tuohon kylmään ja kauheaan maljaan, josta kohta olen juova kuoleman huumaavan kalkin! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä epäröi. Ohitse! Kaikki on ohitse! Näin on kaikki täyttynyt, kaikki elämäni toiveet ja odotukset! Näin voin kylmänä ja turtana kolkuttaa kuoleman vaskista porttia!
Ehkä lukija itse tykönänsä kuitenkin suree Wertherin todellista tragediaa, haaskattua elämää ja sen hukattuja mahdollisuuksia, kärsimysnäytelmää, jonka rakennuspuina olivat yli äyräittensä kuohuva tunteellisuus ja itsekurin täydellinen puuttuminen. Kuitenkin Werther kaatuu niin sanotusti "joukkojen eessä", sillä hän on ensimmäinen siinä nuorten miesten miltei kansanliikkeeksi muodostuneessa kollektiivisessa sekoilussa, joka 1700-luvun lopussa nostatti saksalaisella kielialueeella suoranaisen nyyhkyromantiikan hyökyaallon. Tämän aallon harjalla ratsastaen nuoret miehet pukeutuivat sinisiin housuihin ja keltaisiin liiveihin ja ampuivat itsensä toivottoman rakkauden takia ehtaan Werther-tyyliin. Alles zu seiner Zeit.
