torstai 1. joulukuuta 2011

Graham Greene: Isä Don Quijote

Jos Graham Greenen romaania Isä Quijote (1982) luonnehtisi epiteeteillä uskonnollinen ja humoristinen teos, tulisiko luoneeksi oksymoronin, kirjallisuustieteeseen kuuluvan ilmaisun, jossa kahden käsitteen välillä on suora ristiriita? Edellä mainitun teoksen ollessa kyseessä ristiriita ei kuitenkaan ole niin kiveenhakatun ilmeinen kuin vaikkapa oksymoronin klassisissa esimerkeissä "mykkä huuto", "naisen logiikka" tai "businessetiikka". On sitten kyseessä oksymoron tai ei, kirjasta löytyy yhtäkaikki runsain mitoin sekä uskontoa että huumoria. Nämä elementit viettävät kuitenkin niin rauhanomaista rinnakkaiseloa, että tuskin edes herkkähipiäisinkään lukija tuntee itseään loukatuksi sen enempää huumorin kuin uskonnonkaan takia.

Sen lisäksi, että Isä Quijote on sekä uskonnollinen että humoristinen romaani, se on myös eräänlainen On the Road -kertomus, filosofinen ja uskontofilosofinen keskustelu- ja aateromaani, katolinen mysteerikertomus ja lopulta myös taidokas pastissi suuresta klassikkoromaanista, Miguel de Cervantesin kirjasta Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen. Vaikka Greenen don Quijote kulkee mielevän (ja melkoisen tärähtäneen) hidalgon jalanjäljissä, kirja oikeaoppisen pastissin tavoin ei kuitenkaan pyri pilkkaamaan jäljittelynsä kohdetta, vaan on sen kunnioittava ja selväpiirteinen mukaelma - siirrettynä runsaat 350 vuotta ajassa eteenpäin.

Greenen romaanin päähenkilöt ovat kumpikin yhteiskunnan ns. ylärakenteen hylkäämiä: nimihenkilö isä Quijote on vaatimaton kyläpappi ja antaumuksellinen katolinen El Toboson peräkylästä, Toledosta, Madridin läheltä. Hän on eräs niistä, joita tavataan kutsua Jumalan hulluiksi, viaton yksinkertainen olento, joka fiktiota ja faktaa sekoittamalla alkaa uskoa polveutuvansa suoraan alenevassa polvessa kuuluisasta Surullisen Hahmon Ritarista. Manchan fiktiivisen don Quijoten tavoin myös El Toboson kyläpapilla on oma aseenkantajansa, Sancho Panzansa. Tämä on vaaleilla saman yhteisön pormestarin paikalta pudotettu Enrique Zanchas, peräkylän lukenein mies, antaumuksellinen ateisti ja kommunisti, jota isä Quijote kutsuu Sanchoksi ja jonka kanssa hän nautinnokseen väittelee milloin missäkin peräkylän kadunkulmassa.

Kommunistin ja katolisen papin kohtaamisessa nousee esiin kirjan eetos, joka Aristoteleen, mutta ilmiselvästi myös Greenen mukaan syntyy sen perusteella, mitä puhuja sanoo. Sillä, mitä lukijat ajattelevat puhujan - papin tai kommunistin - henkilöstä tai luonteesta ennen kuin tämä alkaa puhua, on toisarvoinen merkitys. Niinpä romaanin nimihenkilö, isä Quijote, on alkuun kuvattu yksinkertaiseksi, höpsähtäneeksi mieheksi, tuppukylän pappiparaksi. Mutta kun indoktrinoituneen, järjestelmän rattaissa parkkiintuneen kommunistin kanssa käydyt uskonnollis-filosofiset väittelyt lähtevät Greenen romaanissa kunnolla käyntiin, pikku pappiparka osoittautuu todelliseksi älyniekaksi, sanansäilän taiturimaiseksi käyttäjäksi, joka pitää pintansa kuin David aikoinaan Goljatia vastaan.

Tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin, kun kaksikko huomaa olevansa loman tarpeessa - entinen pornestari haluaa nuolla haavojaan hävittyään vaalit ja kyläpappi palveltuaan liian monta vuotta vaatimatonta seurakuntaansa ja sen lähes lukutaidottomia maajusseja. Niinpä päätetään lähteä matkalle, joka - kuinkas muuten! - seurailee suuren hidalgon jalanjälkiä: Madridiin, Segoviaan, Arévaloon, Salamancaan, Valladolidiin ja Leóniin. Kolmantena kahden ystävyksen seurueessa seikkailee Rocinante, isä Quijoten vanhuudenheikko ja romuttamolle kypsä Seat 850, manchalaisen hidalgon hevoskaakin kaima ja ilmiselvä kaksoisveli, jota pappi puhuttelee ja kohtelee kuin elävää olentoa. Rocinanten verkkaisessa kyydissä kohtaavat katolisuus, humanismi ja kommunismi; lukijan tehtäväksi jää arvioida, kuka mitäkin suuntausta romaanin monipolvisessa tour de forcessa milloinkin edustaa ja kuka väittelyistä kulloinkin selviää voittajana. Aina asia ei suinkaan ole ns. kirkossa kuulutettu, joten matkan todellinen voittaja saattaa olla raihnas Rocinante kaikessa hitaudessaan. Sillä Greenen mukaan hitaus on voima, jonka olemme menettäneet, ja suihkumoottorit ovat vain liikemiehiä varten.

Kolmen ystävyksen nostalgiaa tihkuvan matkan kautta Greene peilaa kaipuutaan vanhoihin hyviin aikoihin, aikaan ennen kuin maailmasta tuli automatisoitu, tietokoneistettu, nopea ja poroporvarillinen, tylsä ja itseään monistava globaalikylä. Isä Quijoten, ex-pormestari Sanchon ja Rocinanten maailma on 1970-luvun Generalissimo Francon jälkeinen Espanja, jossa ihminen puhuu paitsi Jumalan ja ihmisen kanssa myös autoksi naamioituneen hevosen kanssa. Se on myös yksinkertaisten ilojen maailma, jossa kaksi kiistakumppania istuu aterialle nauttimaan makkarasta, juustosta, viinistä ja keskustelusta. Se on myös maailma, jossa tapahtuu ihmeitä, kuten vaikkapa silloin, kun tavallinen, halpa viini personifioituu: Viini on elävä olento niin kuin kukka tai lintu. Ei se ole ihmisen tekemää - sitä voi vain auttaa elämään... Kahden kreikkalaisen filosofin tapaan kaksikko argumentoi, väittelee, kyseenalaistaa toisensa näkökulmia ja uskonkappaleita. Heidän välillään vallitsee katsantojen erilaisuudesta huolimatta niin suuri luottamus, että keskustelun skaala voi ulottua syvällisesti henkilökohtaisiin elämän perusongelmiin: uskoon, epäilyyn ja pelkoon.

Näin isä Quijoten ja ex-pormestarin henkilöhahmot tarjoavat Greenelle alustan, jolla hän käsittelee kahden suuren uskonnon - kristinuskon ja kommunismia - välisiä laajoja ja vaikeita kysymyksiä. Jänne ulottuu kolminaisuusopista, seksuaalisuudesta ja Paavin Kuurian vilpillisyydestä Staliniin, kommunististen diktaattorien pelolla hallitsemiin poliisivaltioihin ja Politbyroohon. Uhreja on kaatunut läjäpäin molemmissa järjestelmissä, mutta kuten pappi ja kommunisti toteavat, jäljellä on ainakin yksi katolinen Kuuriasta huolimatta ja yksi kommunisti Politbyroosta huolimatta. Filosofi-papin ja filosofi-kommunistin keskustelujen myötä peribrittiläinen kuivahko huumori muuttuu usein sarjaksi ilotulitusraketteja, jotka komeasti paukahtaen sinkoutuvat taivaalle teologis-ideologisen väittelyn tuoksinassa.

Lopulta kirjan tärkeimmäksi filosofis-teologiseksi kulminaatiopisteeksi, johon papin ja entisen pormestarin väittelyt usein päätyvät ja päättyvät, nousee kysymys uskosta ja sen olemuksesta. Asian tekee monimutkaiseksi se, että riitapukarit ovat kumpikin omalla tahollaan hartaita uskovia: toinen uskoo pyhään katoliseen kirkkoon ja toinen kominterniin. Monimutkaisuutta lisää edelleen se, että tarkastellessaan kumpaakin uskontoa järjen näkökulmasta, kumpikin mies tulee samaan lopputulokseen, on hyväksyttävä jotakin, jonka todellista olomuotoa ei tunne. Uskoa enemmän heitä yhdistääkin epäily, sillä synnynnäistähän epäileminen on ja siten jotakin ihmiselle luontaisesti kuuluvaa: dubitare humanum est. Kirjan neljännessä luvussa käydään aiheesta ensimmäinen keskustelu, joka toistuu erilaisin variaatioin teoksen mittaan. Kaverusten ollessa matkalla Francon aikana salaisen poliisin suosimaan ravintola Botiniin (Saalis), isä Quijote esittää toverilleen toivomuksen: Toivoisin että tekin - ystäväni - joskus epäilisitte. Epäileminen on inhimillistä. Tähän Sancho toteaa lakonisesti, että hän koettaa olla epäilemättä. Voi, niinhän minäkin teen. Niin minäkin. Siinä olemme varmasti samanlaisia, vastaa pappi.

Kysymys uskon olemuksesta saa lopullisen vastauksen kirjan viimeisessä luvussa, Oseran luostarissa, jonne kaksikko päätyy jouduttuaan auto-onnettomuuteen Guardiaa paetessaan. Pahoin loukkaantunut ja puoleksi tajuton, jonkinlaisessa tietoisuuden ja tiedottomuuden välitilassa, isä Quijote suorittaa luostarin kirkossa ehkä omalaatuisimman maailmakirjallisuudessa kuvatun messun, jota nykykielen terminologiaa käyttäen voisi kutsua virtuaaliseksi. Alttarilla ei ole ehtoollisleipää, ei öylättilautasta, olemattomassa kalkissa on olematonta viiniä. Olemattoman leivän ja viinin siunattuaan isä Quijote pyytää ehtoollisvieraaksi ystävänsä Sanchon - compañeron - ja yhdessä he nauttivat ehtoollisen: näkymättömät viini ja leipä tulevat tosiksi, ne ovat mitä niiden uskoo olevan. Samalla päättyy isä Quijoten maanpäällinen uni: hän kuolee alttarin edessä polvillaan olevan Sanchon syliin. Sillä kuten Pedro Calderon De la Barca on kirjoittanut, elämähän on vain unta - la vida es sueño.


sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Siri Hustvedt:: Lumous

Kirjallisuustieteessä esitettiin joitakin vuosia sitten teoria, jonka mukaan lajityyppien sekoittaminen kaunokirjallisessa teoksessa saattaa olla onnistunut ja toimiva ratkaisu sen rakenteelle. Siri Hustvedtin kirja Lumous ei ole sellainen teos. Päinvastoin, vaikuttaa siltä, että kirjoittamisen alussa Lumouksen luoja on uponnut päättämättömyyden hetteikköön; rönsyillyt sinne, tänne erilaisten lajityyppien viidakossa ja lopulta kirjallisessa tehosekottimessaan saanut aikaiseksi keitoksen, jossa on ripaus niin kauhuromaania, realistista kerrontaa kuin myös magiikkaa ja surrealismia. Eräällä tasolla Lumous on myös vahvasti eroottinen romaani. Kaiken edellä mainitun lisäksi taustalla saattoi Hustvedtin aivoituksissa muhia niin ikään nuoren naisen kehityskertomus jonkun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -teoksen tyyliin. Kun Hustvedt kuljettaa sankaritartaan, 19-vuotiasta Lily Dahlia, pitkin ja poikin kuvakudosta, joka muodostuu yllätyksellisistä ystävyyssuhteista, eroottisista seikkailuista ja suoranaisista hulluuskohtauksista, alkaa vaikuttaa siltä, että aikuisuuteen matkalla oleva Lily leijuu samanlaisessa ohuessa yläpilvessä kuin kirjailijatarkin ylen vilkkaine mielikuvituksineen.

Sama ylenpalttinen mielikuvituksen lento, joka on leimallista Hustvedtin teoksen rakenteelle, toistuu myös hänen luomassaan henkilögalleriassa. Samaan läjään alle kahdentuhannen asukkaan keskilännen Minnesotassa sijaitsevaan Websterin pikkukaupunkiin Hustvedt on niputtanut kokoelman henkilöhahmoja, joista vajaa puoletkin olisi ns. realistisessa romaanissa tuottanut niin kirjalle kuin sen kirjoittajallekin vakavan uskottavuusongelman. Lukija kohtaa tämän mielikuvituksen rajoja hätyyttävän porukan heti kirjan alussa Ideal Cafessa, pikkukahvilassa, jossa Lily työskentelee tarjoilijattarena. Aamuvarhaisesta lähtien Ideal Cafe on täynnä tyyppejä, joista jokaisella olisi ollut tarina kerrottavanaan...tarina onnettomuudesta, kuolemasta, pahasta hermoromahduksesta tai omituisesta luonteenpiirteestä. Näin Hustvedt ikäänkuin varoittaa lukijaa siitä, mitä on tulossa. Ja tulossahan on...

Se on todellinen friikkikavalkadi: on Helen Bodler, jonka vuosikausia aikaisemmin tapahtunut tappo yhä askarruttaa paikkakuntalaisia, varsinkin kun sama lähde uskoo hänen tulleen elävältä haudatuksi aviomiehensä toimesta. Ovat kaksoset Frank ja Dick Bodler, Helenin nyt täysikasvuiset pojat, jotka asuvat tunkiota muistuttavassa talossa ja ovat itsekin kuin juuri tunkiosta ylöskaivetut. On Martin Petersen, Lilyn lapsuudenaikainen leikkikaveri, joka keräilee kuolleiden ruumiista otettuja valokuvia ja esiintyy keijukaisena kantaen ihmisenkokoista alastonta nukkea pitkin maita ja mantuja. On Mabel, Lilyn 78-vuotias naapuri, joka kirjoittaa jättimäistä omaelämäkertaa ja on omien sanojensa mukaan aina ollut rakastunut - tumma, vaalea, parrakas, ajeltu, lihaksikas tai sileä ja soukka. Minä olen langennut niihin kaikkiin. On Edward Shapiro, salaperäinen New Yorkista tullut taidemaalari, joka ei-websteriläisenä edustaa "toiseutta" ja pelkästään jo sillä lunastaa paikkansa friikkinä - ainakin muiden websteriläisten silmissä. Ideal Cafen kokki Vince osuu erittäin oikeaan todetessaan, ettei vinksahtaneita voi lailla kieltää. Tämä on Amerikka. Täällä niitä sikiää.

Aivan hurmaavia ovat Hustvedtin muutamalla vedolla piirretyt websteriläiset henkilöhahmot, eräänlaiset cameo-roolit. Peter Lear on parikymppinen opiskelijapoika, Nietzscheä sujuvasti siteeraava ja tämän Hyvän ja pahan tuolla puolen -teosta alituiseen kainalossaan kanniskeleva, saippualta tuoksuva ja runoja kirjoittava kloppi, johon 15-vuotias Lily muiden älykköä ihailevien tyttöjen lailla sortuu. Denise taasen on huutosakinjohtaja-tyyppiä, kaikkien tuntema, jatkuvilla ylikierroksilla käyvä touhottaja, "teknisesti neitsyt", joka - suomalaisperäistä sanontaa käyttäen - "antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa".

Sen sijaan Marilyn Monroe, jota Lily tummaverisyydestään huolimatta muistuttaa läheisesti, perimätiedon mukaan sekä antoi ymmärtää että ymmärsi antaa. Marilyn Monroesta tuleekin eräs Lumouksen tärkeistä naisista, jonka kautta Hustvedt käsittelee Lilyn teatteriin ja näyttelemiseen kohdistunutta viehtymystä, illuusion lumoa. Samalla Marilynistä kasvaa katalysaattori Lilyn halulle muuttaa identiteettiään, hukata oma identiteettinsä ja tulla joksikin toiseksi. Todellisen Marilynin tragediahan oli se, ettei hän ollut sellainen tyhmä blondi, jollaisena hänet haluttiin vaikkapa hänen filmeissään nähdä. Tämän Lily on tajunnut vaistonvaraisesti ja päätynyt ajattelemaan näyttelemistä tapana päästä hyvin lähelle asioiden ydintä. Kun näyttelijä kahdentaa ja jakaa itsensä, hän myös itse löytää itsensä kahtena, itsenään ja ei-omana-itsenään, esittämänään osana ja ei-esittämänään osana. Kenties näytteleminen tosiaan lähentäisi ihmistä maailmaan eikä etäännyttäisi siitä, Lily pohtii katsoessaan huoneensa yksinäisyydessä jälleen kerran Piukkoja paikkoja.

Todellisuuden ja illuusion välinen ero onkin teema, joka nousee ylitse muiden hustvedtiläisestä teemojen sekamelskasta. Oivallisen alustan kirjailijan tutkimuksille muodostaa episodi websteriläisen amatööriseurueen esittämästä Shakespearen Kesäyön unelmasta. Juuri tämä näytelmä on enemmän kuin mitkään muut Shakespearen draamat irtautunut todellisesta maailmasta ja sen realiteeteista. Hustvedtin tulkinnassa todellisuus ja teatteri sekoittuvat, ja koska näytelmä, vaikkapa Kesäyön unelma, ei koskaan kerro koko totuutta, lopullinen totuus muodostuu vasta katsojan päässä.

Samaten todellisuuden rajat hämärtyvät kirjassa usein toistuvaan minuuden esittämisen ja näyttäytymisen problematiikkaan. Martin Pedersen esittää performanssinsa keijuna alastonta nukkea kantaen, ja myös hänen sukulaisensa Frank Bodler tavoittaa esittämisen ydintotuuden todetessaan Lilylle:"Totuus on se, ettei kukaan tiedä kenestäkään mitään." Hustvedt tuntuu vakuuttavan toistuvasti lukijalle, ettei totuuden tietäminen ole edes tarpeellista. Samoin lienee kategoriavirhe Lilyn kohdalla kysyä, missä hänen "oikea" elämänsä on. Elämäähän voidaan jäsentää usealla vaihtoehtoisella tavalla - mutta kuka ilkeää ilmoittautua vapaaehtoiseksi määrittelemään, mikä jäsennyksistä on oikea?

Kirjan lopussa Lily Dahl tekee ratkaisunsa ja pyrkii Eliza Doolittlen osaan My Fair Lady -musikaalissa. Loikkiessaan portaita ylös kohti näyttämöä katu, jonka hän kuvittelee mielessään, muuttuu todelliseksi, ja myös Lontoon sumu on todellinen. Minä osaan olla hän, Lily miettii ja astuu reippaasti kohti näyttämöä ja elämää. Näin maailman tärkeimmän asian, rakkauden, kannoilla tulee omasta ammatista, näyttelemisestä, Lilylle vähintäänkin maailman ehdottomasti tärkein sivuseikka.

torstai 13. lokakuuta 2011

Riikka Ala-Harja: Kanaria

On houkuttelevaa ajatella, että tämän kirjan päähenkilö olisi Tuoli. Oikeaoppisen päähenkilön tapaan Tuoli ilmestyy kertomukseen heti sen alussa, tarkasti ottaen sivulla 14. Päähenkilöksi sen fyysinen olomuoto on vähintäänkin vaatimaton; ei se ruma ole mutta ei mitenkään kauniskaan. Mutta - siinä on harvinaisen hyvä istua, koska siinä on hyvä muotoilu. Jos esineessä sen sijaan on huono muotoilu, se kaikkitietävien design-asiantuntijoiden mukaan tekee esineestä häirikön, joka haittaa arkista elämää ja rasittaa ympäristöä. Kun on lukenut Ala-Harjan Kanarian loppuun, on vakuuttunut siitä, että lähes kaikilla muilla sen henkilöhahmoilla on epäonnistunut, huono muotoilu, joka tekee heistä häiriköitä ja sen lisäksi kertoo myös - edelleen design-asiantuntijoiden mukaan - yhteisön henkisestä tilasta.

Vaikka lähes kaikki kirjan päähenkilöt ovat raiteiltaan pudonneita enemmän tai vähemmän kummajaisia, tämän häiriköiksi muotoiltujen porukan ehdoton primus inter pares on entinen telakkajohtaja ja nykyinen Kanarian suomalaisseurakunnan nokkamies Jori Nyman. Nymanin rengin, Mikko Linnan, kirjan alussa löytämä täydellisesti muotoiltu tuoli vertautuu isännän haluun tehdä ympärillään olevista ihmisistä Nyman-design -tuotteita, jotka tyydyttäisivät hänen makuaan: pohjatonta halua valtaan ja muiden hallitsemiseen. Nymania riivaa ikäänkuin käänteinen sisäistetty herruus, oman kaikkivoipaisuutensa sisäistäminen. Tämän hän ymmärtää myös sosiaalisena suhteena, jolloin valta siirtyy muilta yksilöiltä hänelle; hänestä tulee oman sosiaalisen kontekstinsa yliminä. Muotoilu-metaforaa käyttäen voisikin luonnehtia Kanarian olevan kertomus Nymanin yrityksestä luoda täydellinen tuoteperhe, täydellisesti muotoiltu "designed by Nyman product".

Eräs kirjan avainhenkilöistä on Nymanin viinaan ja syöpään kuollut vaimo Silja, jonka kautta Ala-Harjan kirjasta nousee esiin eräänlainen moderni Erään avioliiton anatomia. Annikki Kariniemen romaanin (1968) tavoin myös Ala-Harjan kirjassa on kyse taiteilijan ajautumisesta tuhoon rääväsuisen ja väkivaltaisen miehen käsittelyssä -"Nymanin kanssa kaikki tulee hulluksi", Mikon sanoja lainaten. Niinpä edeltäjänsä Anni(ki)n tavoin myös Siljan tilanne johtaa hänet mielisairauden partaalle. Silja on ollut lahjakas design-taiteilija, joka vaatimattomista oloista ("maatiaisperheestä", kuten Nyman asian ilmaisee) on taistellut itsensä Ateneumiin. Hän on ennättänyt suunnitella yhden tuolin, kertomuksen alussa Mikko Linnan löytämän täydellisesti muotoillun huonekalun. Täydellisen tuolin innostuttamana on suunnittelutoimistosta ensi alkuun soiteltu kymmeniä kertoja, mutta kun Nyman on tokaissut, että Silja Nyman ei tee enää alan töitä, ovat puhelut loppuneet. Miksi tavata muotoilijanplanttuja kun sai kohdata teollisuuden kermaa minun rinnallani? kysyy Nyman puoleksi itseltään, puoleksi lukijalta. Niin miksi todellakaan? - kun minimalistista koulukuntaa ja yksinkertaista tyylikkyyttä puolustanut vaimo pääsee avioliitossa Nymanin kanssa lähelle täydellisyyttä vaatteiden silittämisessä ja saa säännöllisesti hoitaa miehensä ihonpuhdistuksen puristamalla Ateneumissa opitulla kädentaidollaan miehensä ihohuokosiin kerääntyneen moskan. Ja kun lyönnitkään eivät aina osu naamalle vaan niiden jäljet pystyy helposti piilottamaan.

Mikko Linnan elämänkohtalot kietoutuvat niin ikään Tuolin ympärille kreikkalaisen tragedian jylhällä vääjäämättömyydellä. Muotoiluinstituutin käyneelle Mikolle eivät puusepän hommat riitä vaan hän haluaa jotakin isompaa, tuolin suunnitteluun liittyvää. Niinpä nuorimies hakee Taideteollisen kalustesuunnitteluun mielessään muotoilijagurut, huonekaluvalmistajat ja Milanon messut. Kohtalon ensimmäinen julma isku kohtaa Mikkoa, kun hän on pääsyt pääsykokeissa jo kalkkiviivoille, mutta raakataan lopulta joukosta ulos. Seuraavaksi Mikon elämään astuu Nemesis Nymanin hahmossa. Nyman pestaa nuoren miehen, jonka on aikoinaan telakalla oppinut tuntemaan hujoppina, joka ei aio kannella puuttuvista suojakaiteista tai liian nuorella teetettävistä töistä. Nyt pesti tarkoittaa metallirunkoisen uima-altaan rakentamista Nymanin huvilalle Kanarialle. Tässä vaiheessa Mikko Linnan elämä alkaa yhä vain enemmän kietoutua Tuolin ympärille samassa tahdissa kuin hänen tragediansa alkaa kypsyä.

Aivan huikea on Ala-Harjan ratkaisu antaa kuolleen Siljan ja sekaisin menossa olevan Mikon kohdata. Ensi kohtaaminen tapahtuu Nymanin ja Mikon väistämättömän välirikon tapahduttua, jolloin Mikko puhuttelee Siljaa ensimmäisen kerran: Me ei olla orjia, me ei olla piikoja, ei renkejä. Me ei olla huonosti toimivia niin kuin melkein kaikki maailman tuolit. Pian tämän jälkeen Silja tekee pesänsä Mikon pään sisään ja käy sieltä dialogia loisisäntänsä kanssa. Tuloksena on hieno lisä kirjallisuuden käsitteeseen "sisäinen monologi". Monologi saavuttaa uuden tason, kun Silja ja Mikko alkavat suunnitella yhteistä tuolia, tosiasiassa kokonaista tuoteperhettä. Sen lisäksi he ryyppäävät yhdessä, nukkuvat vierekkäin ja yhdessä he myös tanssivat diskossa: Basso jymisee, tiskijukka vaihtaa kappaletta, Siljan tukka kieppuu. Mikon jalat veivaavat, hiki virtaa. Viimein Mikon jo hauraaksi käynyt mielenterveys räjähtää kappaleiksi hänen jouduttuaan koiran raatelemaksi tomaattiviljelyksillä, jonne hän on Nymanin käskystä ja Siljan kanssa murtautunut. Jälleen kerran hän tuntee, miten hänet raakataan joukosta pois: Aidan takaa tarkkailit, kun rakki raateli toisella puolella. Kreivittärenä kyttäsit, hymyilit vain. Myös Mikko joutuu kokemaan omalla kohdallaan todeksi sisäistetyn herruuden, kun Silja hänen päässään lausuu viimeiset, lopulliset sanansa: Ei sinusta ole mihinkään.

Ala-Harjan kauhukabinetin kaksi tervejärkisintä henkilöä ovat kummatkin naisia: turistipappi Taru Holm ja netistä Kanarialle vaimoksi ostettu malilainen Dior. Ala-Harjan romaanissa talvipastori Holm on päässyt Kanarialle edustamaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka palvelijana hänen on toimitettava vihkiminen vaikka vesirajassa paljain jaloin, jos asiakas niin tahtoo. Tervejärkisenä Holm näkee maailman ja varsinkin paratiisisaari Kanarian hulluuden ja käy Jaakobin painia oman uskonsa kanssa: Puen ylleni alban ja siunaan kaiken mikä liikkuu ja siunaan kaiken mikä ei liiku.

Diorin kautta Ala-Harja tulee sivunneeksi kahta tärkeää aihepiiriä: ihmiskauppaa ja identiteettiä. Nymanin mielestä kanarialainen jätehuolto toimii hyvin: meri kuljettaa siihen kipatut roskat Afrikkaan ja tuo afrikkalaiset pikkupaateilla takaisin; edellisellä viikollakin parikymmentä mustaa ruumista retkotti nylkyrihinnalla maksetun merimatkan jälkeen rantahiekalla, auringonottajien seassa. Hyvintoimiva jätehuolto toimi kuitenkin hyvin ja poisti ruumiit välittömästi. Näin kysymys identiteetistä kytkeytyy elimellisesti ihmiskauppaan, kun "toiset ihmiset" määritellään yhden ja saman identiteetin, afrikkalaisuuden - tai kauppatavaran - kautta; "toisista" tulee yhden ainoan identiteetin kautta esineellistetty objekti. Kun tämä ostettu objekti-hyödyke on sitten aikanaan emotionaalisesti käytetty loppuun, se on helppo vaihtaa toiseen. Tämän kohtalon kokee myös malilainen Dior. Kirjan alussa Dior edustaa Nymanille eräänlaista mustaa Venusta, tyttöä jossa on toivo ja joka muotoilultaan on äärimmäisen esteettinen ja ergonominen. Ergonominen musta Venus muuttuu kirjan viimeisellä sivulla loppuunkäytetyksi kulutushyödykkeeksi, entiseksi design-esineeksi, joka nyt joutaa jätehuollon poiskorjaamaksi.

Design-tuotteesta syntyy ajan mittaan klassikko, koska siinä on käytetty materiaaleja, jotka ikääntyvät kauniilla tavalla. Nähtäväksi jää, onko Ala-Harja materiaalivalinnoillaan luonut aikaa kestävän design-tuotteen, joka ansaitsisi klassikon nimen vai hajoaako se osiinsa kuten Siljan tuoli Mikon käsittelyssä.